Eerik-herra hymyili kohteliaasti, sillä kenpä ei näkisi mielellään rikkauttaan ihailtavan varsinkin siinä muodossa, jota ajanhenki enimmin suosii.
"Se on vanha arvokalu suvussani", selitti hän osoittaen suurta sarvea, "olen sen nyt perinyt veljeltäni, Olavi-herralta, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ja olen tahtonut, että Iivari-veljeni käyttäisi sitä tänään ja joisi siitä veljensä maljan… Sima on myöskin vanhaa, se on tuotu tänne Lillöstä Skånesta."
Helmichiä näyttivät nämät tiedot kovin huvittavan, ikäänkuin hänen asiansa olisi ollut nimenomaan tuntea ja ihailla vanhoja entisyyden muistoja.
"Meidän suvussamme", lisäsi linnanherra, "on myöskin sellainen tapa vallinnut, että ennenkuin sulhanen juo häämaljasta morsiamensa maljan, tulee etevimmän läsnä olevan papin siunata morsiuspari ja juoma…"
"Skaran Hannu-piispa siis?" tokaisi Helmich.
"Niin, Hannu-piispa!" vastasi Eerik-herra, mutta näytti hieman epäröivän, tietysti Tuve arkkipiispan läsnäolon vuoksi. Hän lisäsi kuitenkin, ikäänkuin itsekseen ratkaisten epäröintinsä, "olen nyt, kuten veljenikin, ruotsalainen ritari."
"Minäkin haluan", lausui Helmich syvästi hartaan ja vakavan näköisenä, "minäkin haluan antaa siunaukseni tälle juomalle ja tälle morsiusparille osoittaakseni kiitollisuuttani siitä luottamuksesta, jota äsken keskustelussamme osoititte minua kohtaan!"
Hän astui pöydän ääreen ja kumartui penkin yli ojentaen molemmat kätensä maljan yli, että oikea peitti vasemman. Hänen äänensä oli rukousta lausuessaan melkein liikutettu, ja Eerik-herra teki hartaasti ristinmerkin.
Kääntyessään taasen ritariin päin kiilui Helmichin silmissä kummallinen selittämätön tuli. Hän ei olisi voinut näyttää turvallisemmalta, rauhallisemmalta eikä tyytyväisemmältä, vaikka olisi ollut saamaisillaan voitelun Ruotsin valtakunnan arkkipiispaksi, puhumattakaan vähäpätöisemmästä Vexiön piispanistuimesta.
"Rehellinen kiitos, kunnianarvoisa herra hyvästä tarkoituksestanne!" lausui Eerik-herra puristaen ystävällisen kaniikin kättä, jonka jälkeen he astuivat yhdessä salin läpi.