Pian senjälkeen alkoivat kellot soida ja häävieraat keräytyä, ja koko loistava joukko pappeja, ritareja ja asemiehiä, joihin liittyivät kutsutut pormestarit, läksi juhlallisessa saatossa kirkkoon. Suuri ihmisjoukko oli kokoutunut linnan ympärille ja kaikkialle, mistä saatto kulki. Kaikki ihailivat ritarien loistoa ja morsiamen ja tämän neitojen kauneutta, joiden joukossa oli myöskin nuori Ingeborg Åkentytär. Morsian oli Kaarina-kuningatar ilpoisen elävänä. Hän muistutti ihmisille heti äitivainajastaan, josta ajatukset taasen johtuivat hänen isäänsä, vanhaan kuninkaaseen, joka oli Raseporissa. Monessa syttyi tänäpäivänä toivo, että uusi aika koittaisi ja valtakunta tulisi oikean kuninkaansa käsiin taasen. Niin paljon — arveltiin — mahtanee kuninkaan tytär vaikuttaa mahtavaan mieheensä ja tämän mahtavaan sukuun.
Voi, he eivät tienneet, kuinka vähän vaikutusvaltaa Kaarlo-kuninkaan tyttärellä oli. Hänen laitansa oli kuten Ingevall-kuninkaan tyttären sadussa, mutta osaksi vaan.
Hanhi harmaja
Saat Ingevallin tytön yli saatella!
sanoi kuninkaantytär sadussa, ja loihtusanat auttoivat häntä, ja nyt niiden pitäisi auttaa Magdalenaakin. Mutta runouden ja todellisuuden laita on niin, että jälkimmäinen vastaa vaan osittain ja vaillinaisesti edellistä. Kaarlo-kuninkaan tytär oli tosin päässyt virran yli, mutta ei sen kauemmaksi, ja se oli vaan hurskaan yksinkertaisen kansan toiveita, että todellisuus jatkuisi kuten kansansadussa.
Kirkossa oli suuri tungos.
Pappien joukossa oli siellä ulkomuodoltaan mitätön Upsalan kaniikki, ja jos joku oli maailmaansa tyytyväinen, niin hän. Hän katseli ympärilleen ikäänkuin olisi jo saavuttanut toiveittensa päämäärän. Näyttipä väliin siltäkin kuin hän olisi unhottanut varovaisuutensakin vetäen liiemmäksi huomiota puoleensa. Mutta silloin hän heti sen havaitsi ja otti kasvoilleen ilmeen, joka paremmin sopi hänen vielä alhaiselle arvolleen.
Oli jonkunverran yhtäläisyyttä arkkipiispa Jöns Pentinpojan ja tämän uskotun välillä. Molemmilla oli sama sitkeys, sama kyky järkkymättä pitää kiinni päämäärästään, vaikka edistyminen olisi kuinkakin hidasta. Heidän sydämissään oli myöskin sama tilavuus keinojen valitsemiseen nähden. Paras keino oli se, joka vei varmasti, ehkä pitkän kierroksenkin kautta perille, ja luottamus, lupaukset ja valat sysättiin syrjään tai rikottiin ilman pienintä häikäilyä. Mutta he olivat erilaisia tarkoituksiinsa nähden. Jöns arkkipiispan tarkoitus oli korkeampi, se koski Ruotsin valtakuntaa, mutta hänen uskottunsa silmissä oli tällä Ruotsillakin ja sen onnella ja menestyksellä arvo ainoastaan sikäli, kuin se edisti tai ehkäisi hänen omia yksityisiä tarkoituksiaan. Siksi pysyykin edellisen toiminta, vaikka hänen muistoaan himmentääkin niin monet varjopuolet, aina yhtä suurenmoisena kuin hänen kätyrinsä toiminta jää kurjaksi ja halveksittavaksi. Mutta pahaksi onneksi ei tämä ollut ensimmäinen ja ainoa kerta, jona yksityinen kostonhimo on käyttänyt Ruotsia, isänmaata, välikappaleenaan.
Helmich oli erään Tukholmaan muuttaneen saksalaisen poika, ja hän oli jo aikaisin herättänyt huomiota terävällä päällään ja hyvillä luonnonlahjoillaan. Senvuoksi hän olikin tullut arkkipiispan asuinkaupungin kouluun, jossa hän oli niin ikään herättänyt opettajainsa ja esimiestensä toiveita, joten pääsi pian ylempäin suosioon. Silloiset arkkipiispat Juho Gerkenpoika ja Arnold olivat kuitenkin miehiä, joiden suosio ei merkinnyt suuria maallikkojen eikä oppineitten piireissä. Mutta nuori Helmich sai kuitenkin apurahan mennäkseen ulkomaanmatkalle, ja hän olikin opiskelemassa Pariisin yliopistossa tahi Bolognassa Italiassa. Kukaan ei tiennyt, tuliko tämä Helmichille palkinnoksi jostain palveluksesta, jonka hän oli ollut tilaisuudessa tehdä näille miehille, vai tuliko se vaan pelkästään tunnustuksena hänen ansiollisuudelleen. Saksassa hän tapasi Olavi-arkkipiispan, jonka Upsalan tuomiokapituli oli vastikään tähän virkaan valinnut ja jota Eerik-kuningas ei tahtonut millään ehdolla tunnustaa. Helmichin onnistui saavuttaa hänen luottamuksensa, että hän lupasi kotiin tultuaan ottaa hänet kanslerikseen. Arkkipiispa tuli kotiin — siihen aikaan kuin Engelbrekt alotti vapautussotansa — ja Helmich tuli niinikään kotiin.
Mutta silloin oli Olavi-arkkipiispan suosio häntä kohtaan loppunut. Hänen kanslerikseen pääsemisensä sijaan tuli hän samaan aikaan kotiutuneen kaniikin, Jöns Pentinpojan, kirjuriksi. Tämän tultua arkkipiispaksi, tehtiin Helmichistä kaniikki, ja nyt hän oli tulemaisillaan Vexiön piispaksi. Ja kenpä tietää, eikö hän nyt istuessaan piispain ja kirkkoylimysten joukossa, kun hänen korvissaan vielä kajahteli mahtavan Eerik Akselinpojan mairittelevat sanat — kenpä tietää, eikö hän nyt ehkä hautonut vieläkin suurempia ajatuksia, jotka kenties saivat hänen rupeamaan tähänastisen suosijansa vihamieheksi?
Vihkiäistoimituksen päätyttyä kirkossa kulki saatto yhtä juhlallisesti takaisin linnaan, jossa oli ensiksi järjestetty loistavat turnajaiset, jotka kestivät myöhäiseen iltaan. Silloin alkoi soittokunta soittaa ja vieraat lähtivät linnaan, tanssimaan ja leikkimään.