Helmich asteli pystyin päin Skaran Hannu-piispan rinnalla linnan portaita myöten ylös, eikä yskäkään häntä nyt vaivannut. He saapuivat viimeisinten joukossa, sillä piispa oli seisonut kauan katsellen linnanrakennuksia, erittäinkin Folkungatornia, ja Helmich oli silloin antanut hänelle yhtä ja toista tietoa.
Soitto ja tanssi olivat jo täydessä käynnissä heidän saliin tullessa. Kaniikki tuli silloin kuin sattumalta eronneeksi piispasta. Hän läksi ruokasaliin kuin olisi sinne jotakin unohtanut tai hukannut. Hän sanoikin eräälle palvelijalle, joka riensi häntä vastaan, että oli hukannut kallisarvoisen sormuksen ollessaan aamupäivällä linnanherran luona. Palvelija alkoi haeskella lattialta.
Helmich katseli vaan pöytää, ja hänen levottomuutensa näytti karttuvan kuta kauemmin hän sitä katseli. Suuri hääsarvi oli kadonnut. Hän muisti silloin, että oli ollut toisessa huoneessa Eerik-herran kanssa ja aikoi senvuoksi lähteä sinne. Palvelija tahtoi seurata häntä, mutta hän taputti miestä pään päälle ja sanoi ystävällisesti, että etsisi kyllä itse. Hän tiesi kyllä, mitä oikeastaan tahtoi, sillä tuleva piispautensa liittyi niin läheisesti tuohon kultaiseen hääsarveen, ettei hän saanut ennen rauhaa, kuin se oli asianmukaisesti järjestetty.
Hän kiisi siis tuohon syrjäiseen huoneeseen, ja onni suosi häntä. Hän ei kohdannut ketään, ja astuessaan huoneeseen, joka oli heikosti valaistu, näki hän ensimmäiseksi etsimänsä sarven. Hän oli kuin kokonaan taikavoiman vallassa, joka veti häntä tätä sarvea kohden. Hän sulki hiljaa oven ja lähestyi pöytää, jolla se oli.
Mutta vastaisella seinällä oli kuin harmaa varjo, ja liekitsevä silmäpari seurasi herkeämättömällä tarkkaavaisuudella kaikkia hänen liikkeitään. Hän kumartui sarven yli. Se oli yhä vielä simaa täynnä. Mutta liittääkseen piispanvirkansa vielä lähemmin sen sisällykseen otti hän äkisti esille kaksi pientä pulloaan ja kaasi niiden sisällyksen hääsarveen.
"Piispa!" virkkoi hän nousten ylös ja ikäänkuin silmillään ahmien säteilevän kultasarven.
"Juudas!" lausui samassa kumea, haudanomainen ääni.
Helmich kavahti ja hänen kasvonsa kävivät lyijyharmaiksi. Mutta ääni jatkoi:
"Juudas, Juudas, miksi petät ihmisen pojan suunantamisella?"
Ja luiseva käsi tarttui vapisevan Helmichin käsivarteen. Tämä horjui voimatonna eteenpäin, kaikki tarmo ja kaikki voima näytti hänestä paenneen. Huoneen keskessä oli iso nojatuoli, johon hirvittävä varjo-olento hänet asetti. Hänellä näytti olevan Helmichiin yli-inhimillinen vaikutusvoima.