"Rukoile, rukoile onneton", lausui varjo, "nyt on aikasi ohi… Täällä, juuri täällä, jossa sinä kerran annoit miehistä jaloimmalle kuoleman, täällä pitää sinunkin kuolla… niin on kirjoitettu ja minä täytän Jumalan tuomion…! Juuri tällä tuolilla istui herrani, vanha Olavi-arkkipiispa… kuinka lempeä hän oli, ja kuinka hän halusikaan luoda rauhaa ja sovintoa ihmisille!… Se tapahtui juuri tässä huoneessa. Näetkö, Helmich, että on olemassa ihmistä korkeampi voima…? Ajattele sitä ja muista, mitä hän sinulle sanoi, autuas herrani, varottaissaan sinua pahuuden teiltä, antaessaan sinulle anteeksi tekosesi, kun olit palannut Saksanmaalta, ja luvatessaan unhottaa vanhat asiat, kun vaan lupasit kääntyä pahuuden teiltä ja vaeltaa Herran pelvossa vilpittömästi…! Näetkös, ettei mitään tästä ole minulta salassa. Sinä olit antanut halvan kullan vietellä itseäsi pettämään herrasi… lieneekö Eerik-kuningas vai joku hänen ystäviään korvaasi sen sanan kuiskannut… Pyhä kolminaisuus varjeli herraani, että hän pääsi kotiin… ja kun hän oli antanut rikoksesi anteeksi, palkitsit sinä hänen hyvyytensä pahalla… Sinä vannoit surmaavasi hänet… muistatko sanat, jotka sinulta pääsivät, tarjotessasi tässä huoneessa hänelle myrkkypikarin, muistatko, että sanoit kuolevalle pitäneesi valasi?… Minäkin vannoin silloin valan… keksiäkseni herrani murhaajan ja kostaakseni hänen kuolemansa, ja nyt olen minäkin tarkoitukseni perillä! Rukoile siis, rukoile… sillä nyt on kuolemasi tullut."
Helmich istui kuin kuolleena jo. Hänen kielensä oli täydellisesti puuksi muuttunut, kuten aurinkolaulussa sanotaan, ja hänen silmänsä tuijottivat lasimaisina synkkään kostajaan.
Silloin astui huoneen pimeimmästä osasta Olli Råd esiin. Hän, joka oli aina toimelias, oli heti aavistanut pahaa, kun kaniikki niin pyytämättä siunasi hänen herransa kalliin sarven. Senvuoksi hän ei ollut koko päivänä päästänyt sitä näkyvistään, vaan oli tahallaan tuonut sen tähän huoneeseen tarjotakseen itse sitä herralleen, kaadettuaan ensin Helmichin siunaaman siman pois ja pantuaan siihen uutta.
Ollessaan tuossa syrjäisessä huoneessa näki hän kummituksen kaltaisen munkin astuvan ensiksi huoneeseen ja sitten kaniikin. Nyt hänelle selvisi asia. Hän tuumiskeli itsekseen, kutsuisiko herraansa, että tämä itse saisi nähdä ja tuomita murhaajan. Mutta puhuttuaan joutui munkki kuin haltioihinsa, ja hän heilutti välkkyvää miekkaa kaniikin pään päällä. Hetkeäkään ei ollut menettää.
Hän tarttui senvuoksi sarveen rientäen munkin luokse, jonka kättä hän koetti ehkäistä.
"Pidättykää, pidättykää", huusi hän, "te ette tiedä, että tuo hurskas herra on hankkinut uusia rikoksia omalletunnolleen!"
Munkki katsoi mieheen, kuin hänkin olisi jo menettänyt ajatuskykynsä.
Mutta Olli kohotti sarvea lisäten:
"Katsokaa tähän harmaaveli… tässä on keitos, jonka hän on sekottanut surmatakseen päivän sulhasen ja morsiamen ja ehkä muitakin… Niin, tämänpäiväisissä häissä! Ette usko minua?"
Munkin syviin silmiin näytti syttyvän kipene ymmärrystä.
"Senvuoksi on tahtoni", jatkoi Olli, "että panemme hänelle kaksi ehtoa, joko tyhjentää sarven tai kuolla miekkasi iskusta, harmaaveli."