"Herra, Herra kaikkivaltias!" huudahti Andreas-vanhus vaipuen polvilleen. "Sinä olet läsnä ja armahdat palvelijaasi, koska tahdot ottaa verenvian hänen käsistään!"
"Niin, kunnianarvoisa herra", sanoi Olli, jota ei haluttanut tarpeetta viivytellä asiaa, joka voitiin suorittaa heti, "nyt olette kuullut ehdot, valitkaa, mutta valitkaa pian… sillä hengissä ette täältä tule."
Vihlova, kamala huuto kuului Helmichin vapisevilta huulilta. Hän luuli ehkä jo näkevänsä toivon vilausta koston täyttäjässä tapahtuneessa muutoksessa. Mutta tuima Olli otti hänet pian siitä luulosta.
"Ette tee viisaasti, jos huudatte", sanoi hän, "sillä te vaan pahennatte asianne. Jos joku linnanväestä tulee tänne, niin kutsun herrani, Eerik-ritarin paikalle, ja hänen muassaan tulee monta muuta, ja silloin te saatte tyhjentää myrkkypikarin niiden läsnäollessa, joiden vertaisena saitte olla kirkossa ja hääsaatossa!"
Kaniikki katsoi puhujaa, mutta pieninkin viivytys antoi hänelle toivoa pelastuksen mahdollisuudesta. Hän huusi senvuoksi vielä kerran kovemmin ja kimeämmin kuin ennen.
Mutta oli kuin noiduttua, kukaan ei näyttänyt kuulevan hänen huutoaan. Jokunen kaukainen tanssisoiton ääni kuului vaan huoneeseen sen hiljaisuuden vallitessa, joka seurasi papin epätoivoista huutoa.
Olli sieppasi miekkansa.
"Vielä kerran, kummanko ehdon valitsette, kurja petturi?" kysyi hän.
Pieni, hintelö kaniikki hyppäsi ylös mielettömässä houraustilassa. Hän aikoi ilmeisesti heittäytyä epätoivoissaan vanhan Ollin päälle, jolla oli miekka toisessa ja sarvi toisessa kädessä ja jonka oli senvuoksi vaikea tulla toimeen. Jos malja olisi silloin kaatunut hänen kädestään ja tyhjentynyt, olisi käynyt vaikeaksi todistaa tuon konnan rikosta.
Näin ei kuitenkaan käynyt.