"Hän tietää, kuka minä olen", lisäsi Iivari, "mutta hän ei saa tietää, että tekin tunnette minun salaisuuteni. Hän pitää minua arkkipiispan ystävänä, kuten muutkin, ja tehkööt niin… aikanaan tulevat huomaamaan, kenen värejä minä oikeastaan kannan!"
Niilon kadulle tullessa seisoi kaniikki siellä silmäellen tarkasti, kuten näytti, lähistön taloja.
"Terve! ritari Niilo", sanoi hän käyden hiipivällä ja nöyrällä tavallaan häntä vastaan, "en voinut tuolla kauppasaksan luona teitä tervehtiä, vaikka onkin jo koko aika siitä, kuin olen teitä nähnyt… Mutta teillä on kiirettä, hyvä… minä seuraan teitä jonkun matkaa."
"Entäs virkaveljenne, Upsalan tuomiokapitulin kanttori?"
"Hän asunee kadun päässä, sen mukaan kuin palvelija tuolla sanoi… jätän kuitenkin kernaasti kohtaukseni hänen kanssaan, kun saan ilon tavata teitä. Te aiotte Tukholmaan, arvaan…? Jumalan kiitos, voimme toivoa nyt parempia aikoja…!"
Herttainen aamuilma näytti tekevän erittäin hyvää kaniikille, jonka kieli oli koko ajan vilkkaassa käynnissä, eikä hän näkynyt vähääkään havaitsevan ritarin harvasanaisuutta.
Astuttuaan siten kappaleen ja tultuaan Harmaaveljesluostarin läheisyyteen, tarttui kaniikki ritarin käsivarteen ja pidätti hänet.
"Yksi sana vanhan ystävyytemme vuoksi, herra Niilo!"
Niilo pysähtyi vastenmielisesti, valmiina jatkamaan matkaansa heti asian kuultuaan. He olivat aivan lähellä luostarin porttia, jonka vieressä Niilo näki miestensä istuvan ratsujensa selässä lähtöön valmiina. Kaniikki piti kuitenkin yhä kiinni hänen käsivarrestaan pakottaen häntä siten seisomaan.
"Tunnetteko miestä, jota äsken puhuttelitte?" kysyi hän.