Pitkä venytetty "ei" tuli vastaukseksi tähän kysymykseen.
"Sano pian siis, mitä arvelet, jos luulet voivasi olla minulle avuksi ja lohdutukseksi onnettomuudessa… Liian myöhään, liian myöhään käsitin sokeudessani viisaan Helmichin sanat, että tämä oli vaarallisin viholliseni!"
"Liian myöhäistä ei vielä ole, teidän armonne", lausui mies ponnella, "minä ja veljenne, David-herra, tunnemme perinpohjin tuon herkkäuskoisen herran, jolla oli kuolemaansa enää vaan kirkkaan miekanteräni verta matkaa… Ja yhtä liki on hän tuleva vieläkin kerran, sen vannon Herrani puun kautta!… Miten se tapahtuu, jää minun asiakseni, mutta siihen saatte luottaa, että se tapahtuu. Kun palaatte matkaltanne etelään, luulen, että silloin on kankeana, mikä nyt on virkeänä."
Tuli taas hiljaisuus.
Ulkopuolella kuunteleva asemies ei päästänyt sanaakaan kuulematta. Hän leikkasi vielä reijän pergamentti-ikkunaan kuullakseen paremmin. Mutta päästyään täyteen selvyyteen siitä, mitä konnantöitä siellä suunniteltiin, tuli hänelle kovin vaikeaksi olla niin hiljaa, kuin tässä oli välttämätöntä. Hän älysi kuitenkin, ettei saattanut mitään tehdä tällä kertaa heitä kohtaan, ja kun hänen täytyi päästä heidän juontensa perille, sai hän senverran malttia, ettei syyttä suotta syössyt itseään tuhoon.
Mies alkoi ensiksi puhua.
"Veljenne, David-herra", sanoi hän, "on luvannut minulle talon ja tilan."
"No… senpä luulen sinun ansainneenkin! Miehet, joiden kilpimerkkinä on häränsarvet, eivät unhota helposti ystäviään eivätkä kitsastele, kun heitä on palkittava."
"Te siis vahvistatte muiden sukulaistenne kera David-herran lahjoituskirjeen, herra arkkipiispa?"
"Varmasti, varmasti, mies!"