Tämä erittäin miellytti joukkoa.
"Kappelille, kappelille!" kirkuivat sadat kurkut, ja niin lähdettiin sinne, vaikka tosin joka kolmannen askeleen perästä otettiin kaksi askelta takaisin.
Mutta jäykkänä ja kovana, ikäänkuin raudasta taottuna, seisoi kaikesta tuosta huolimatta arkkipiispa Jöns äkkiä ilmestyneen Niilo-herran edessä. Sammumatonta vihaa liekehtivät hänen ylpeät silmänsä, ja hän asetti kätensä ristiin rinnallensa asettuen semmoiseen asentoon, kuin hän olisi vielä seisonut Tukholman linnan salissa käskien ottaa Niilo Sture elävänä tai kuolleena kiinni ja polttaa hänen kartanonsa. Jotakin suurta oli yhtäkaikki tuossa miehessä, jotakin semmoista, joka teki hänet näinä aikoina ensimmäiseksi suvussansa ja kaikkien niiden joukossa, joita tarkoitustensa tähden kutsuttiin unioonin ystäviksi. Tämä suuruus ilmeni juuri hänen jäykkyydessään ja sitkeydessään sekä siinä lujuudessa ja järkähtämättömyydessä, jolla hän pysyi kiinni tarkoitusperässä, jonka oli itselleen asettanut. Ja tämä tarkoitusperä oli hänellä korkeampi kuin kenelläkään muulla unioonin ystävällä. Voi nähdä Ruotsin ikäänkuin häämöittävän hänen pyrkimystensä korkeimpana päämaalina, vaikka ne vihattavat keinot joita hän käytti, pimentävätkin hänen muutoin kirkkaan elämäntiensä, ja ympäröivät sen tummilla varjoilla, sitä synkemmillä, kuta enemmän välikappaleet näyttävät lopulta tulevan hänen päämaaliksensa. Ja nyt ne jo epäilemättä olivat siksi muuttuneet, kun hän näki korkeamman päämaalinsa alasrevityksi ja saavuttamattomaksi. Ei enää ollut ollenkaan epäilemistä, ettei hän mieluummin olisi nähnyt vieraan kuninkaan tulevan takaisin ja ottavan Ruotsin valtakunnan haltuunsa, kuin että joku toinen Ruotsin mies, vaikkapa tuo niin katkerasti vihattu Kaarlo-kuningas, anastaisi sen paikan, josta hänen itsensä oli täytynyt luopua. Ja tämä arvoton ritari, joka hänestä oli niin vaaraton, että hän olisi voinut työntää hänet pois tieltään, kuten tiellä oleva kivi potkaistaan pois jaloista — tämä ritari seisoi nyt hänen edessään suurena ja mahtavana, kädessään Ruotsin tulevaisuus, yhtä varmana, kuin sillä hetkellä arkkipiispan elämä ja kuolema. Tämä ajatus oli epäilemättä katkerin, mitä milloinkaan Jöns Pentinpojan aivoissa oli liikkunut, tuhat kertaa mieluummin olisi hän varmaankin antanut noiden raivoavien talonpoikien repiä itsensä palasiksi, kuin seista apua tarvitsevana tuon miehen edessä, jonka paljas olemus oli hänen häviönsä ja hänen elämänsä toiveiden kukistus. Sentähden katseli hän niin ylpeästi ja kiukkuisesti vastustajaansa, sentähden näytti hän aivan siltä, kuin olisi tahtonut sanoa: "suurin onnettomuuteni on sinut kohdata!"
Niiloon vaikutti tuon langenneen suuruuden näkeminen surullisesti, samalla kun papin silmistä palava vihan tuli, jota ei voinut väärin käsittää, muistutti häntä siitä katalasta ja epäritarillisesta vainoamisesta, jota hän tuolta mieheltä oli saanut kärsiä. Sentähden oli aivan luonnollista, että hän lausui:
"Enpä luullut, Jöns arkkipiispa, että näin toisemme kohtaisimme!"
Ivanhymyyn vetäytyivät arkkipiispan raudankovat kasvonpiirteet. Se oli hänen ainoa vastauksensa. Ympärillä seisojat alkoivat käydä levottomiksi, ja mikään ei olisi voinut olla ärsyttävämpää heidän jo hillittömälle raivolle, kuin tuon synkän arkkipiispan käytös jaloa ritaria kohtaan, joka nyt häntä puhutteli. Harmin ja vihan murinaa kuului kaikkialta ympäriltä, mutta arkkipiispaan se ei vaikuttanut mitään. Hän seisoi katse jäykästi kiinnitettynä Niilo Stureen.
Mutta tämäkin kiivastui tuosta voimattomasta uhmasta.
"Jollei arkkipiispankaapu olisi suojananne", puhkesi hän sanomaan, "niin, kautta pyhän kolminaisuuden, pakoittaisinpa vanhan hyvän tavan mukaan teidät vastaamaan ilkitöistänne, joita olette harjoittanut minua kohtaan, Ruotsin valtakunnasta puhumattakaan… En tahdo muistuttaa teille, mitä viimeksi kohdatessamme sanoitte, mutta se on varmaa, että jos kohtalomme olisi niin määrännyt, että minä silloin seisoin teidän edessänne, samoin kuin te nyt minun edessäni, niin eipä paljonkaan viimeisestä hetkestäni puuttunut…"
"Minä vastaan puolestani!" lausui arkkipiispa kuuluvalla äänellä.
"Jos ainoastaan minusta riippuisi, olisi kaikki kuitenkin hyvin", vastasi Niilo. "Valtakunnanneuvosto on täällä kaupungissa, se tuomitkoon välillämme siitä mitä te olette rikkonut yksityistä ritaria kohtaan…"