"Mutta jos sanon teille, että nämä Akselinpojat tavottelevat Ruotsin kruunua… Elkää unhottako, että Olavi-herra elelee samoissa tuumissa Visborgissa kuin vanha Eerik-kuningas aikanaan, ja että hän totisesti ansaitsee nimensä: väärintekijä."
"Olette hyvin suuttunut noihin Akselinpoikiin… luulen kuitenkin, että te liioittelette vaaraa."
"Tähän aikaan on ritarien tapa hyljeksiä viisaiden ihmisten neuvoja… luulin teitä kuitenkin muita paremmaksi, herra Niilo", lausui kaniikki närkästyneenä. "Luulin, ettei rehellinen ritari ryhtyisi tekemisiin valtakunnan vihollisten kanssa."
"Niin arvelen minäkin… mutta jos pelkäisin joka kauppasaksaa Ruotsin valtakunnan viholliseksi, saisinpa päänvaivaa siitä, mistä ottaisin jokapäiväisen elämäni tarpeet."
"Hm!" yski Helmich, "ette usko minua…"
Mutta Niilo, joka arveli nyt tehneensä tarpeeksi kaniikin mieltä noutaakseen ja samalla toivoi saaneensa hänet itseensä nähden ihan yhtä viisaaksi, kuin oli ollut alustakin, alkoi taasen astua luostariin päin. Kaniikki seurasi äänetönnä mietiskellen, kuinka saisi ritarin avaamaan sydämensä edes senverran, että hän voisi heittää sinne pikaisenkaan katseen.
Tältä notkealta ja kekseliäältä mieheltä puuttui kuitenkin nyt, mitä häneltä muuten ei koskaan puuttunut — sanoja, sydämen oikeita avaimia. Hän ponnisteli löytääkseen sopivaa hyökkäyskohtaa ja asetta. Hän olisi voinut osoittaa hyvänsuontiaan puhumalla kuninkaantyttären onnettomuudesta, mutta hän ei tahtonut muista syistä koskea tähän asiaan, joka olisi epäilemättä saattanut hänet lähemmäksi tarkoitustaan.
Vihdoin he saapuivat luostarinportille, ja virmat hevoset hirnuivat ja korskuivat innosta päästä pian laukkaamaan.
Luostarin syvä holvikäytävä ammotti synkkänä ja kylmänä. Täällä kaniikki tunsi nyt taas tulleensa omaan maailmaansa. Hän tarttui uudestaan ritarin käsivarteen.
"Olen teidän ystävänne, ritari Niilo… Teette senvuoksi väärin, kun ette kuuntele sanojani. Toistan tässä, kun pakosta otan teiltä jäähyväisiä… olen ja tahdon olla uskollinen ystävänne."