Steen-herra ei voinut muuta kuin nauraen vastata tuon kauniin tytön iloiseen oikaisuun. Ja varma on, ettei hän koskaan ennen niinkuin tällä hetkellä ollut antanut syytä kauniiseen nimeensä: Päivänsäde, jonka hän sai setänsä häissä. Päivä paistoi hänen silmistään, mutta samalla myös suloinen haaveksivaisuus, niinkuin hän olisi tahtonut lausua tuon pienen kukan toisen nimen: "älä unhota minua!"
Hienosta kultaketjusta hänen kaulansa ympäri riippui taiteellisesti tehty, lävistetty kultakoriste, jonka keskelle tuo kaunis kukka oli emaljiin kuvattu.
Kun hän nyt puhuessaan kumartui, putosi koriste hänen syliinsä ja kun hän tahtoi sen kätkeä takaisin ruumista myöten istuvan leninkinsä povelle, tuli kukan kuva näkyviin, ja Steen ei voinut olla tarttumatta hänen käteensä katsellakseen taideteosta.
Hän katseli kauvan sitä, mutta mitä hän silloin ajatteli, jäi hänen omaksi salaisuudekseen. Ingeborg viimein puoliksi vaivaantui ja tahtoi ilakoiden ottaa häneltä koristuksen.
Mutta silloin katsahti Steen ylös kostea kiilto silmissään ja sanoi:
"Tuo kukka on minulle rakas, se on isänmaani kuva. Yhtä köyhä ja unohdettu kuin tuokin, ja kuitenkin elää sen sisässä henki, jonka silmissä kuvastuu taivaan sini ja valoisan päivän aurinko."
Hän tarttui haaveellisessa innostuksessaan Ingeborgin käteen ja lisäsi:
"Jos tuo koristus olisi minun… kiinnittäisin sen kypäriini, ja muisto toisesta neiti Päivänsäteestä sulaisi yhteen rakkauden kanssa toiseen… Niin, Ingeborg, missä elänkin tahi kuolenkin, pysyn aina neiti Päivänsäteen ritarina!"
Sitten nousi hän äkkiä ylös ja meni pois, ja jos hän silloin olisi nähnyt uneksivan ilmeen neidon silmissä, joka istui ja piti koristusta kädessään, niin olisi hän aivan varmaan iloisemmalla mielellä katsellut rakkautensa tulevaisuutta.
* * * * *