Mutta samana iltana seisoi dominikaaniluostarin seinän pimeässä varjossa kaksi olentoa, joista toisella oli munkkikaapu toisella aseenkantajan puku. Aseenkantaja oli erittäin tyhmän näköinen ja näytti suurella kunnioituksella kuuntelevan munkin sanoja.
"Sinä ymmärrät siis, poikani, että minä katson sinun parastasi, niinkuin katson herrasikin parasta?"
"Kyllä, minä ymmärrän!"
"Ja suurimman siunauksen taivaasta sinun päällesi rukoilen, jos sinä uskollisella sydämmellä kuuntelet minun sanojani ja kätket ne siksi kun aika työhön on käsissä… Suuret, voittamattomat vaarat ympäröivät herraasi, mutta minä ja moni muu tahdomme valvoa hänen ylitsensä; sano nyt minulle, poikani, tahdotko sinäkin yhtyä meihin?"
"Tahdon!" vastasi aseenkantaja, mutta niin laiskasti ja yksitotisella äänellä, niinkuin tuskin olisi ymmärtänyt, mistä oli kysymys, tahi niinkuin se olisi hänelle ollut aivan yhdentekevää.
"Muista siis, rakas poikani… siksi tahdon sinua kutsua, koska tunsin isäsi, silloin kun nuoruudessani olin Gotlannissa!"
"Oletteko ollut Gotlannissa?" kysyi aseenkantaja vähän vilkkaammasti.
"Olen, poikani, olin siellä nuoruudessani… ennenkuin mieleni kääntyi pois maailmasta ja kokonaan antauduin taivaalle… — hyvä, pane nyt mieleesi, poikani, että kun saat sanan Pietari-munkilta, niin on vaara herrasi oven edessä, mutta apukin on silloin lähellä, ja sinä saat viedä tämän avun herrallesi… Ymmärrätkö minua?"
"Kyllä, minä ymmärrän!"
"Mene siis herran rauhaan ja mieti tarkoin, mitä olet luvannut."