"Niin, minä näin sen, muistan sen nyt aivan selvästi… mutta minne se on joutunut, aha… niin, se kokoelma, jossa tuo laulu oli, ei ollutkaan piispan, vaan Svärdsjön kirkkoherran Taalainmaassa, johon Tuomas-piispa kerran tutustui täällä Vesteråsissa."
"Hyvä, hyvä, hurskas isä… kiitän teitä suuresti!" lausui nyt ritari vilkkaasti ja näytti niin iloiselta, ettei vanha munkki voinut olla hymyilemättä.
Kukaan ei nyt kiivaammasti kiiruhtanut Taalainmatkaa, kuin Steen-herra, joka tavatessaan nyt Ingeborgin näytti niin luottavalta ja läpionnelliselta, että neito hyvin voi huomata hänen olevan laulun jälillä, vaikka hän, siitä kysyttäessä, käänsi koko asian leikiksi.
Matka Taalainmaahan kului ilman seikkailuja, ja Niilo-herra tuli sattumain johdosta käymään Svärdsjön pappilassa. Mutta aluksi oli niin paljon puuhia siinä tehtävässä, jota varten miekat nyt oli paljastettu, että Steenillä tuskin oli aikaa ajatella sydämmensä asioita. Oli neuvoteltava taalalaisten kanssa Siljan ympäristö-pitäjissä. Sillä tähän saakka olivat Niilon joukot olleet pääasiallisesti vuoristolaisia. Hänen avoin ja jalo olentonsa, hänen taitonsa selvästi ja helppotajuisesti esittää isänmaan hätää ja kuninkaan ahdinkotilaa, vaikutti suuresti noihin rehellisiin miehiin. Näissä puuhissa viipyivät hän ja Steen Sture täällä aina joulun tienoille saakka.
Silloin ratsastivat he etelään Falunin yli Svärdsjöhön, täällä juodakseen jouluoluensa.
Juuri jouluaattona, kylmänä talvipäivänä, ratsastivat he Svärdsjöhön korkeiden lumikinosten välitse hiljaisen korpimetsän läpi. Siellä synnytti heidän tulonsa suurta iloa, ei ainoastaan Briita-rouvassa ja lapsissa vaan myös muutamissa vuorimiehissä, jotka Niilo oli kutsunut joulun viettoon luoksensa. Heidän joukossaan oli vanha Pentti-ukko kahden poikansa kanssa.
Olli Råd oli myöskin siellä. Hän oli tullut muutamien miesten kanssa tuomaan sanaa valtionhoitajalta Niilo-herralle. Viipyi kuitenkin kauan ennenkuin hän pääsi puheille. Sillä Niilo-herralla oli, heti kun hän oli tervehtinyt vaimoaan ja lapsiaan, tärkeä neuvottelu ystävänsä Steen-herran ja vuorimiesten kanssa.
Olli meni siksi aikaa alas pihalle väentupaan. Mutta siellä oli hän aivan hiljainen ja harvasanainen, eikä miehet häntä mielellään joukossaan suvainneet, koska jokainen tiesi kuinka lähellä hän oli herraansa valtionhoitajaa, ja sentähden osoitti hänelle ikäänkuin vasten tahtoansa jonkunlaista kunnioitusta. Ja kaikkein kasvot kirkastuivatkin, kun hän viimein nousi ja meni ulos.
Samalla kertaa kun tämä tapahtui, tuli eräs kirkkoherran piioista tupaan ja kysyi olko siellä aseenkantaja Faste. Tämä vastasi myöntävästi, jolloin piika pyysi häntä seuraamaan itseään kirkkoherran luo, ja Faste lähti.
Ollilla ei tietysti tämän asian kanssa ollut mitään tekemistä, mutta hän lähti kuitenkin ulos samalla kertaa.