Viimeiset tapahtumat levotuuttivat kauan Niilo Sturea. Alinomaa ajatteli hän viheriän ritarin viimeisiä sanoja. Muisto toisensa perään menneiltä ajoilta sukeltui esiin uiden lummekukan lailla aatosten aaltoloilla, saattaen hänen mieleensä sen, mitä hänellä oli ollut arvokasta ja rakasta maailmassa. Sillä viheriän ritarin muistoon liittyi Engelbrektin, Tuomas-piispan, hänen äitinsä, kotinsa ja punaruusunsa muisto, ja kaikki nämä olivat erottamattomasti yhdistyneinä hänen pyrkimyksiinsä ja tulevaisuuden toiveihinsa.
Pieni, viheriä smaragdisydän, joka nyt oli kuolleen sydämen kohdalla, oli Niilon ajatusten ja tunteitten keskustana. Sen ja siihen piirrettyjen nimien ympärille kutoutui hohtavina säteinä kaikki, mitä hän nyt ajattelikin. Yksin silloinkin, kun hän mietti aivan toisia asioita, kuten kuninkaan pahuutta tai hänen tyttärensä pelastamista, tuli smaragdisydän hänen mieleensä, ja siitä johtuivat hänen aatoksensa taasen siihen samaan kysymykseen, jonka hän teki itselleen luostarituvassa: kumpaa hän enemmän rakasti, kuningasta vai talonpoikaa? Se väikkyi tulikirjaimilla hänen silmissään, niin kysyvänä ja samalla niin salaperäisenä kuin tähdet sydänyön taivaalla, ja kuta enemmin hän koki tunkeutua epäselvyyden ja hämäryyden läpi vastausta saadakseen, sitä apeammaksi kävi hänen mielensä.
Uskollisuus, jonka hän oli huomannut taalalaisissa, osoitti, että hän voisi läheisessä tulevaisuudessa heidän avullaan jotakin toimittaa, ja yhä äänekkäämmin kaikuivat hänen korvissaan vainajan sanat: sinun, Niilo, pitää Ruotsia johtaa! — ja kuin unessa kuvastui hänen eteensä kunnian ja suuruuden loisto. Hän kulkee uutena Engelbrektinä puhdistamassa valtakuntaa kaikesta muukalaisesta ja vieraasta, valmistaen tietä sille, joka oli tuleva ja jota Ruotsin laki tahtoi, ruotsalaiselle kuningasvallalle, ja hänen nimeään huutavat tuhannet ja taas tuhannet ihaillen ja riemuiten.
Kun hänen ajatustensa lento oli tähän asti saapunut, muistuivat äkkiä hänen mieleensä sen kuninkaan kasvojenpiirteet, joka jo oli valittu ja kruunattu valtias ja jolle hän itse oli uskollisuutta vannonut. Ja silloin hänelle tuli aina ahdistavana mieleen kysymys: onko talonpoika sinulle rakkaampi kuin Kaarlo-kuningas? Hänestä tuntui kuin olisi vielä seisonut Hirven kannella ja tarvinnut viheriän ritarin kaltaista perämiestä päästäkseen eheänä näiden äärimmäisyytten ohi. Hän tunsi sydämensä kuristuvan, ja hänet valtasi tuska, joka muuttui melkein epätoivoksi.
Mutta keväiset tuulet lehahtelivat häntä vastaan, kuta kauemmaksi hän tuli kaupungista, ja leivoset visertelivät taivaan sinilaella. Päivä oli niin rauhaa ja suloa täynnä, että se tunkihe synkimpäänkin mieleen, kuten auringonsäde, joka pilkistää pienimmästäkin raosta pimeään huoneeseen, koettaen levittää valoa ja lämpöä sinne. Niinpä valkeni Niilo Sturenkin musta mieli lopulta, vaikka se valo oli noita välivärejä, jotka syntyvät kahden yhtä voimakkaan päävärin yhteen sulautumisesta. Se ei ollut punaista eikä keltaista eikä sinistä, vaan viheriää tai sinipunervaa. Synkät aatokset taittuivat valoisata taustaa vasten synnyttäen kaihomieltä, joka lähentyi varsinaista raskasmielisyyttä.
Kaarlo-kuninkaan palaus oli hänen työtään, mutta jos hän oli sillä tuottanut maalleen enemmän vahinkoa kuin hyötyä, niin mitä oli hänen sitten tehtävä? Asettua Kaarlo-kuningasta vastaan… hän torjui inholla tämän ajatuksen, — yhtyä häneen… se oli yhtä vaikeaa, ja kukapa tiesikään paremmin kuin hän, mitä kaikkea tuo kuningas oli horjuvaisuudessaan ja heikkoudessaan valmis tekemään.
Vihdoin alkoi hänessä selvetä ajatus pysyä etäällä sekä kuninkaasta että hänen vastustajistaan, kunnes asiain kulku itsestään määräisi hänelle paikan tulevissa taisteluissa.
Litslenan kirkolla hän pysähtyi. Kukaan hänen miehistään ei ollut matkalla puhutellut häntä. He ymmärsivät viheriän ritarin kuoleman syvästi koskeneen häneen, ja he kunnioittivat hänen suruaan ja olivat senvuoksi vaiti. Nähdessään, ettei hän jatkanutkaan matkaansa Ekolsundin ohi, vaan pysähtyi kuin vasemmalle aikoen, tuumien nähtävästi kotiin menoa, ihmettelivät he suuresti, mutta eivät nytkään sanoneet mitään. Silloin tuli Steen Sture nelistäen Ekolsundista päin.
"Pyhän Eerik-kuninkaan nimessä, näenkö sinut taas, Niilo ystävä!" huusi hän kaukaa, ja lähelle tultuaan ojensi hän molemmat kätensä Niiloa kohden.
Tämä vastasi tervehdykseen, mutta hänen hymynsä oli niin surua täynnä, että Steen väistyi pelästyneenä takaisin.