"Mikä sinun on, Niilo?" sanoi hän. "Voitko, ja tahdotko sanoa surusi minulle?… tiedäthän, että suurin iloni on auttaa sinua… vaikka nyt tulinkin liian myöhään Ekolsundiin… Te olette reippaita miehiä", lisäsi hän kääntyen ja vilkkaasti päätään taivuttaen, "kolmen lumpeenlehteni kautta, toivoisimpa, että olisitte minun palveluksessani!"
"Kiitän sinua siitä, mitä olet tahtonut minulle tehdä", vastasi Niilo puristaen innolla ystävänsä kättä, "kun voin, olen sen sinulle palkitseva!"
"Mutta nyt me ensiksi annamme tuolle merirosvolurjukselle selkään… tule mukaan, Niilo, tule, lähtekäämme, nyt otellaan kohta melkein koko Mälarin laaksossa, ja kuningas on itsepintainen, vaikka annoimme hänelle oikein isän kädestä Harakerin metsässä… Tule mukaan, tunnin kuluttua saat nähdä hyvän David-herran notkistavan polviaan edessäsi… Hyvän miekkani nimessä, hän ansaitsisi hirsipuun, se roisto!"
"Jätä se asia nyt sikseen niin kauaksi", lausui Niilo, "nyt lähden kotiin Penningebyhyn."
"Penningebyhynkö?" huudahti Steen, joka ei voinut käsittää, mikä hänen urhollista, ritarillista ystäväänsä vaivasi.
"Niin, Penningebyhyn", vastasi tämä, "odotan hetkisen."
"Mutta miekkaasi tarvitaan, Niilo!"
"En luule."
"Kypsyneitä neuvojasi!"
"Niitä minulla tuskin on… Mutta kun rauha tulee maahan ja Kaarlo kuningas on tullut takaisin valtakuntaansa, niin odotan sinua Penningebyssä, ja silloin saat tietää, mitä nyt en voi sanoa. Hyvästi, Steen ystäväni!" Hän ojensi hänelle kätensä äkisti, melkein kiihkeästi, ikäänkuin olisi tuntenut itsensä hiukan epävarmaksi, jonkavuoksi tarvitsi tätä voimanosoitusta katkaistakseen kerrassaan itseltään mahdollisuuden astua sille tielle, jota tahtoi karttaa.