"Meidän täytyy taistella!" vastasi Niilo.
"Ajattele kuitenkin tuota nuorta, harjaantumatonta väkeä…!"
"Vaara onnettomasta taistelusta on pienempi, Steen, kuin jos häpeällä pakenemme… meidän täytyy käydä Jumalan nimeen, ja minä luotan sinuun, jos minun aikani olisi tullut."
Steen ojensi kätensä vastaukseksi.
Sillä välin kokoontuivat armeijassa olevat vuorimiehet arkkipiispan talolle ja tulivat Niilo-herran luo, joka tervehti heitä lämpimästi ja kertoi, mitä oli odotettavissa. Nuo koetellut miehet näyttivät ottavan asian aivan tyyneesti vastaan, ainoastaan eräs heistä virkkoi, että olisi ollut hyvä, jos kotona olevat olisivat ehtineet mukaan, silloin olisi tehty leikistä loppu yhdellä kertaa.
Samalla kun tästä keskusteltiin, astui asepoika huoneeseen ilmoittaen, että eräs Briita Steenintyttären palvelija halusi puhutella herra Niiloa, ja kun tämä antoi siihen suostumuksensa, tuotiin Briita-rouvan palvelija sisään.
Hän pyysi rouvansa puolesta lujaa suojelusväkeä hänelle, matkustaakseen Upsalan kautta pohjoiseen päin Örbyhyn, jossa hän kohtaisi miehensä, herra Kustaa Kaarlonpojan. Oli luonnollista, että Niilo mielellään olisi tahtonut täyttää tuon ylhäisen rouvan pyynnön, niin vaikeata kuin hänestä olikin kadottaa pienintäkään määrää miehistään, jotka kaikki tarvittiin kohta alkavassa taistelussa. Steen, hyvin huomaten tämän ja mielellään tahtoen käyttää tilaisuutta tavatakseen äitiänsä, lausui silloin katsovansa parhaimmaksi, että hänen äitinsä jäisi kaupunkiin turvaan, siksi kun taistelu olisi suoritettu, ja tämän — siitä oli hän vakuutettu — tulisi hän itsekin pitämään parempana, kun saisi tietää, millä kannalla asiat olivat. Ja hän seurasi palvelijaa äitinsä kortteeriin.
Rouva Briita Steenintytär oli myöhään edellisenä iltana tullut merta myöten kaupunkiin, mukanaan Briita Turentytär ja Ingeborg. Herra Eerik oli seurueineen noussut vähän etelämpänä maalle, koska hänellä oli kiire tavata Niilo-herraa, ja täydellinen tyyneys, joka vallitsi, teki sen, että venheet aivan hitaasti kulkivat eteenpäin. Kun he viimeinkin joutuivat maalle ja nousivat kaupunkiin, piti Briita-rouva aikaa liian myöhäisenä lähettääkseen sanaa Niilo-herralle. Eikä hän tahtonut häiritä poikaansakaan, vaan päätti odottaa aamua.
Hän oli neiti Briitan kanssa eräässä sisähuoneessa, kun Ingeborg, joka ulommaisessa seisoi ikkunan ääressä, äkkiä jätti sen ja kiiruhti ulos. Rouva Briita aikoi juuri kysyä, mikä nyt oli hätänä, kun ovi aukeni ja hänen poikansa astui kynnyksen yli.
Vanha rouva löi kätensä yhteen ja ilo ja ylpeys elähyttivät samalla kertaa hänen kasvonpiirteitään, kun hän näki tuon komean ritarin, joka seisoi siinä täydessä sota-asussa sinikeltainen vyö olkapäiden yli. Kypärissä heilui suuri höyhentöyhtö, myöskin sinikeltainen.