Ja ritari sinikeltaisine sotavöineen syleili äitiään, puristi rakastettunsa kättä ja kiiruhti pois.
Alhaalla kadulla seisoi hänen sotahevosensa. Kuinka kaunis, kuinka uljas olikaan tuo nuori ritari, kun hän viskautui satulaan ja vielä kerran tervehtien ikkunaan lähti laukkaamaan.
Mutta äkkiä hän pysähtyy. Tuon tulisen eläimen täytyy kääntyä takaisin. Ingeborg vetäytyi säikähtyneenä takaisin. Ritari pysähtyi juuri sen ikkunan alle, jonka luona hän äsken oli seisonut ja katsellut ritaria, jonka kasvonpiirteet ilmaisivat nyt mitä kiivainta sisällistä liikutusta. Mutta ovi avattiin, ja neiti Briita syöksyi sisään suoraan ikkunan luo sekä viittasi kädellään ritarille hyvästiksi.
Taas toitottivat torvet ja nyt ratsasti ritari todellakin pois.
"Hän on ritari, hän", sanoi neiti Briita, "niin ihan minun mieleiseni, eikös hän ole, Ingeborg?"
Ingeborg voi tuskin pidättää kyyneleitä, mutta hän pakoitti itsensä vastaamaan, ja tuo iloinen neito, jolla muutoinkaan ei ollut monta ajatusta vaihettaa sen kanssa, jota hän piti voitettuna kilpailijattarena, läksi ihastuksensa yltäkylläisyydessä huoneesta.
Nyt marssi joukko joukon perästä ikkunan ohi katua pitkin, ja etäältä kuului viereisillä kaduilla ratsastavien huovijoukkojen kavioiden kapsetta. Ja sotamusiikin pauhu laajensi ajatuspiiriä, niin että kävi ahtaaksi siellä sisässä matalassa huoneessa. Seinät ikäänkuin puristuivat kokoon ja näyttivät tahtovan pusertua yhteen tuon surevan, mutta suruissaan ihanan neidon ympärille.
Äkkiä säpsähti hän ja syöksyi ylös. Rohkea ajatus syntyi hänessä. Hän katsoi päättäväisesti ympärilleen.
Huoneessa riippui erilaisia vaatteita, jotka kuuluivat Eerik-herran asepojille, jotka herransa käskystä vielä jäivät kaupunkiin Briita-rouvan luo, sittenkuin hänen itsensä oli täytynyt lähteä takaisin Tukholmaan. Ingeborg tarkasteli noita pukuja. Ja äkkiä otti hän alas yhden ja pukeutui siihen, painoi lakin päähänsä ja kiiruhti ulos.
Hän seisoi hetken epätietoisena, minne kääntyisi, mutta sitten lähti hän kulkemaan eteenpäin sille hiekkaharjulle, jolle Kustaa Vaasa sittemmin rakensi Upsalan linnan, ja josta hänellä oli laaja näköala allansa olevan kentän yli. Siellä täällä kasvoi muutamia pensaita, ja erään sellaisen luonnollisen suojan taakse hän asettautui.