Vihollisten armeija, joka oli paljon lukuisampi ja voimakkaampi kuin Niilo Sturen, oli jo tulossa. Ensimmäisinä tulivat ratsumiehet pitkässä rivissä, ja kun aurinko paistoi noille kiiltäville haarniskoille, näytti kuin olisi hopeainen virta vierinyt kentän yli. Heidän takanaan seurasi talonpoikaisjoukko, jonka arkkipiispan puoluelaiset olivat onnistuneet saamaan mukaansa, ja keihäät kulkivat kuin liikkuva metsä heti hopea-virran perässä. Kaikki tuo siirtyi hyvin hitaasti eteenpäin. Voi selvästi eroittaa nuo uljaat ritarit Vasa- ja Oxenstjerna-kilvillä, kun he ratsastivat ratsujoukon edessä, yksi kullakin sivustalla. Erittäinkin huomattiin herra Eerik Kaarlonpoika ylväästä käytöksestään ja taistelija-muodostaan.
Mutta nyt tuli näkyviin Niilo Sturen talonpoikais-armeija. Pitkä rivi keihäänkärkiä kiemurteli esiin, ja jouduttuaan rintamaan alkoi se hiljaa liikkua eteenpäin. Etunenässä ratsasti korkeakasvuinen ritari, jonka höyhentupsu oli musta ja valkoinen. Se oli herra Niilo Sture itse, ainoastaan muutamain ratsastajien ympäröimänä. Ja nyt tuli heti eloa hiljaa eteenpäin kulkevaan vihollisarmeijaan. Herra Eerik Kaarlonpoika heilutti miekkaansa; se loisti kuin päivänsäde hänen kädessään, ja nyt alkoi ratina ja töminä ratsurivin hyökätessä. Näytti kuin suuri meri olisi heittänyt mahtavan aallon maan yli. Se vyöryi eteenpäin tuulenpuuskana, leveänä ja joustavana, ja joka silmänräpäys odotti näkevänsä vaahdon pursuavan esiin, vaikka tosin veripunaisena valkoisen asemasta.
Silloin kajahtivat äkkiä torventoitotukset Niilo Sturen talonpoikaisjoukon takaa, ja sinikeltaisella sotavyöllä varustettu ritari syöksyi esiin ratsujoukon kanssa. Hän pyörähti hyvin järjestetyssä liikkeessä jalkaväen sivustan ympäri, hajoitti joukkonsa rivistöksi, nopeasti mutta tyynesti ja varmasti, ikäänkuin ojennettu käsivarsi puristaa kokoon lihaksiaan voimakkaaseen lyöntiin, ja sitten soittivat torvet taas hyökkäykseen.
On sanottu, että Vasa-kilven ritari tuon nähdessään pidätti hevostaan, ja että koko vihollis-armeija oli hetken aivan liikkumatta, ikäänkuin olisi Niilo Sturen ratsujoukko noussut maasta ja saattanut viholliset kauhun valtaan. Nähtiin Vasa-ritarin nopeasti kiiruhtavan Oxenstjerna-ritarin luo. Mutta silmänräpäyksen kuluttua puhallettiin hyökkäykseen, myöskin heidän puoleltaan, ja melskeellä ja pauhulla syöksyivät ratsujoukot toisiaan vastaan.
Ingeborg voi tuskin hengittää siinä seisoessaan ja katsoessaan tuota kauheaa ja kuitenkin viehättävää näkyä. Hänen silmänsä seurasivat muuttumattomalla tarkkaavaisuudella sinikeltaista höyhentöyhtöä, joka vähän väliä joutui säkenöivien säiläin peittoon. Se oli jännittävä kilpataistelu, jossa ei hän eikä kukaan muukaan kaunis neito ollut jakava voittajan palkintoa, vaan Ruotsin kansa, jolla myöskin samalla oli taistelun tuomio huostassaan. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, ja hartaampaa rukousta on tuskin ollut, kuin nyt hänen rukouksensa Ruotsin puolesta taistelevain onneksi ja menestykseksi.
Pian sen jälkeen kohtasivat myöskin jalkaväet toisensa ja sotahuudot kohosivat pilviin.
Äkkiä peittivät häneltä näköalan kaksi miestä, jotka tulivat käyden ja asettuivat vähän matkaa sen suojan eteen, jonka takana Ingeborg seisoi piilossa. Toinen oli mustiin puettu, toinen kantoi talonpoikais-pukua. Edellinen oli ylenpaltisesti laiha, ja hänellä oli synkät, vaaleankeltaiset kasvot; jälkimmäisen katse oli kavala ja vaaniva, mutta hän oli olennoltaan ja käytökseltään sotilaan tapainen.
He keskustelivat hartaasti keskenään, mutta Ingeborg ei kiintynyt alussa siihen, ennenkuin hänen korviinsa kuului Sturen nimi. Silloin ajatukset poistuivat kaukaisen taistelun melskeestä, ja hän alkoi ilman muuta tarkkaavasti kuunnella mitä noilla miehillä olisi sanomista.
"Vähän tunnemme toisiamme", sanoi mies talonpoikaispuvussa, "mutta ne, joilla on samat vihamiehet, tavallisesti tulevat helposti hyviksi tovereiksi."
Laiha mies nyökkäsi siihen äänettömän myöntymyksensä.