"Jos sinun työsi tarvitsee hyvää kättä", jatkoi talonpoika, "niin voit luottaa minuun!"
"Sellaista voisi tapahtua!" vastasi mustiin puettu. "Ja lahjoilla ja vastalahjoilla kestää ystävyys kauvimmin… Mikä on sinun ammattisi?"
"Olen veranleikkaaja… mestari Luukas on nimeni, ja oli minulla eilen onni päästä tuon ritarin puheille, tuon, jolla on värinään musta ja valkoinen… arvelempa, että mitä minulla oli sanomista, oli jonkin arvoista noin ystäväin kesken."
Talonpoika silmäili tutkivasti ja läpitunkevasti tuota hoikkaa miestä, joka puhui niin nöyrästi ja kokonaisuudessaan näytti niin yksinkertaiselta, vaikka hänen katseensa tuntui luonostaan olevan terävä kuin tikarin kärki. Tutkisteleminen näytti tuottavan jotakin tyydytystä, joko sitten on niin, että yhtäläisillä luonteilla on sisällinen sukulaisuus, joka heti ja ikäänkuin vaistomaisesti saattaa heidät tuntemaan toistensa arvon ja todellisen arvokkaisuuden, tahi sitten oli puhujan kasvoissa joku piirre, joka ei alistunut otetun ja muutoin hyvästi teeskennellyn yksinkertaisuuden alle, ja siten juorusi sen, minkä piti olla salassa. Hymy levisi talonpojan huulille, kun hän sanoi:
"Seis, mestari Luukas, koskapa sen pitää nyt niin olla, mutta muutoin luulen, ettemme tänään ensi kertaa näe toisiamme… no, no, nimi voi olla samanlainen kuin pukukin, kun muutetaan virkaa, muutetaan nuttukin, se nyt on semmoinen asia, joka ei koske minuun… Mutta ellen ole nähnyt teidän seuraavan rouva Briitaa Hammarstadissa hänen aseenkantajanaan, niin en paljon tahdo antaa terävistä silmistäni. Hei, vanha poika, elä ole tuosta pahoillasi… täällä odottaa meitä työ, jossa toinen voi tulla avuksi hyvälle ystävälleen!"
"Kaikkein pyhimysten nimessä, kuinka jumalattomasti te puhutte, hyvä mies", virkkoi veranleikkaaja ja näytti olevan kovin hädissänsä, "en ole eläissäni käsissäni pidellyt muuta kuin saksia ja partaveistä… en, pyhimysten nimessä, en ole… Mutta siinä olette oikeassa, että täällä odottaa työ, ainakin minua…"
Talonpoika mumisi jotakin partaansa ja katsoi kavalasti veranleikkaajaa, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "kyllä nyt olet kynsissäni, sinä vanha kettu, niin paljon kuin yritätkin kiekkua!" Ääneensä lausui hän:
"Miehen muoto voi pettää, siinä olette oikeassa, mestari Luukas… ja minä, joka olen pannut merkille tuon mustan-valkoisen tuolla, minä en voi teitä vahingoittaa, jos sanon hänelle, kenen luulen teidän olevan… se on hyvä, mestari, hyvin hyvä!"
Mestari Luukas rykäsi, nähtävästi hämillään, ja hänen nöyrästä liehakoivasta hymyilystään, kun hän vastasi tuohon puheeseen, voi niin teräväsilmäinen tarkastelija ja ihmistuntija, kuin talonpoika näytti olevan, hyvästi huomata että tuo itsensä ilmaissut puuhasi poistua vaarasta tahi tahtoi olla tarpeettomasti härnäämättä sitä, joka oli katsonut hänen lävitsensä ja piti hänen kohtaloaan käsissään.
"Vahingoittaa minua!" ryki hän, "tietysti ei, mies hyvä, ei tietysti, olen kyllä voittava tuon ankaran ritarin luottamuksen… mutta kukas te sitten olette, joka olette niin hyvissä kirjoissa Niilo-herran luona ja annatte hänen riehua miekkoineen olematta hänen sivullaan?"