Nyt sattuivat molempien miesten katseet yhteen. Kenties he näkivät toistensa läpi. Kuitenkin näytti talonpoika olevan tai ainakin luuli olevansa voitolla. Hän räpytteli kavaloita, läpitunkevia silmiään ja sanoi ilkeästi hymyillen:
"Minä kulen omaa polkuani, mestari, ja kenties olen sillä tavoin hyödyllisempi, kuin jos nyt kulkisin ritarin vierellä… Mutta koska nyt tiemme ovat sattuneet yhteen, niin voi tapahtua, että minä tarvitsen teidän apuanne, samoinkuin te minun, ja sillä hyvä, mestari. Katsokaas", hän keskeytti ja katsoi ulos kentälle ja metsään, joka vähän matkan päässä teki kulman eteenpäin, "katsokaas mestari… arvelenpa, että tanssi tekee nyt käännöksen meitä kohden!"
Niin olikin. Osa vihollisen ratsuväkeä laukkasi ohjakset höllällä pitkin metsänrintaa. Heitä ankarasti ahdisti ritari, jolla oli sinikeltainen vyö, muutamain miesten kanssa, joiden luku joka silmänräpäys väheni, kun heidän hevosensa eivät kestävyydessä ja nopeudessa voineet kilpailla ritarin hevosen kanssa.
Oli kaunista nähdä tuon uljaan ritarin korkealla kohotetuin miekoin salamana kiitävän kentän yli. Ingeborg seisoi sykkivin sydämin ja kyynelsilmin; hän ei voinut ottaa niitä pois sankarista, vaikka henkensä olisi mennyt. Sellaiseksi, juuri sellaiseksi oli hän uneksinut ritarinsa taistelussa synnyinmaansa puolesta. Kuinka onnellinen olikaan se neito, joka oli voittanut hänen rakkautensa, ja kuinka hyvin hän ansaitsikin ylevämielisen naisen rakkautta.
Myöskin nuo molemmat miehet seisoivat tavallaan ihastuksissaan katsellessaan ritaria, jota ainakaan toinen heistä ei tuntenut, ennenkuin ritarin liikuttaessa kättään kolmella lumpeenlehdellä varustettu kilpi tuli näkyviin.
"Kautta Luojan!… arvelenpa että se on herra Steen!" huudahti hän silloin ja veranleikkaaja nyökkäsi myöntäen.
"Tuo ratsastus ei kuitenkaan näytä olevan hyväksi ei hänelle itselleen eikä herra Niilolle!" jatkoi talonpoika ja katsoi päätään kääntämättä kentälle, jossa ritari nyt melkein yksinään ajoi koko vihollislaumaa edellään.
Oli helppo siitä paikasta, jolla nuo molemmat miehet seisoivat, arvostella sitä vaaraa, joka täällä odotti tuota rohkeata ritaria. Sillä metsän toisella puolella tuli kiivaassa marssissa joukko jalkaväkeä, jonka keihäänkäret kimaltelivat tummanvihreätä hongikkoa vasten. Mutta vaara ei tässä uhannut ainoastaan itseään herra Steeniä, — hänen kaatumisensa, joko hän sitten kuolisi tahi joutuisi vangiksi, vaikuttaisi vahingollisesti koko Niilo Sturen taistelurintamaan, joka oli lavealle levennetty ja sentähden helppo katkaista. Niilo itse ei voinut olla enemmässä kuin yhdessä paikassa, ja kaikki kävi päinsä, niin kauan kuin vaara oli suurin siellä, missä hänkin oli, mutta kun se kasvoi ja tuli yhtä suureksi monessa paikassa, silloin tarvittiin kaikkialla enemmän kokeneita miehiä kuin nyt oli mukana.
Juuri nyt suunnattiin hyvin järjestetty hyökkäys taistelurintaman keskukseen. Nähtiin Niilo Sturen kiiruhtavan sinne oikealta sivustalta. Hänen katseensa lensi nopeasti yli sotakentän, ja hän lähetti luotaan erään aseenkantajan, joka kantoi hänen omia värejään.
Aseenkantaja kiiti, niin nopeasti kuin hevosen kavioista lähti, vasemmalle sivustalle. Epäilemättä oli hänellä vietävä jokin käsky herra Steenille, jonka höyhentöyhtö vielä oli näkyvissä sillä puolen metsän muodostamaa kiilaa.