"Jos mies ehtii perille", mutisi talonpoika äänellä, joka ilmaisi päinvastaista toivoa, "niin on ritari pelastettu…"
"Se on nuori Juhana Maununpoika", selitti yksinkertainen veranleikkaaja, "Neriken laamannin poika."
"Luulenpa että se on itse paholainen!" vastasi talonpoika hampaittensa välistä.
Ingeborg seisoi kädet ristissä ja uskalsi tuskin hengittää. Koko hänen sielunsa oli sinikeltaisen vyön ritarissa ja tuossa reippaassa aseenkantajassa, joka vei pelastuksen hänelle, jos pääsisi perille.
Mutta aseenkantaja ei päässyt perille. Juuri kun hän ratsasti täyttä karkua, lenti nuoli sattuen hänen olkapäähänsä. Nähtiin hänen horjuvan satulassa, mutta silmänräpäyksen kuluttua kohotti hän taas lyhyen miekkansa ja eteenpäin kiiti hän, jos mahdollista entistä nopeammin. Vihollisen jousimies varmaankin aavisti aseenkantajan nopean ratsastuksen tärkeyden, sillä uusi nuoli lensi kohta ja vaikutti tehokkaammin. Nuorukainen horjui satulassaan, hänen vaaleat kiharansa aaltoilivat vielä hetkisen tuulessa, mutta sitten vaipui hän alas, ja raju juoksija, jonka verinen kylki osoitti, että siihenkin oli sattunut, laahasi hänen kutrejaan tomussa.
Epätoivon huudahdus pääsi Ingeborgilta, ja hän vaipui polvilleen. Nuo molemmat miehet olisivat epäilemättä huomannut hänet, jollei nyt lähestyvän taistelun ratkaisu olisi kokonaan vetänyt heidän huomiotaan puoleensa.
Herra Steen oli ehtinyt metsänrinnan sivu, ja siinä istuivat nuo äsken niin kiivaasti pakenevat keihäät tanassa rauhassa odottaen hänen hyökkäystään, samalla kun jalkaväki teki käännöksen ja piiritti hänet kaikilta puolilta. Lyhyt taistelu seurasi, miekat välkkyivät auringon paisteessa, kuolettavia iskuja annettiin, mutta loppu oli selvä. Kohta vaipui tuo ylväs höyhentöyhtö alas jalkaväen sekaan. Eräs uusi ratsastaja, mutta vihollisten puolelta, tuli samassa täyttä laukkaa paikalle, ja muutaman silmänräpäyksen perästä nähtiin koko tuon vihollis-osaston kääntyvän avoimelle kentälle, jossa juuri parhaillaan herra Eerik Kaarlonpoika oli läpimurtamassa Niilo Sturen keskustaa.
Ingeborgin silmissä kaikki musteni. Hän vaipui alas maahan tajutonna siitä kauheasta mielenjännityksestä, jossa oli ollut. Mutta kauvan ei hänen tunnottomuuttaan kestänyt. Kun hän sitten levollisempina aikoina mietiskeli kaikkea, mitä täällä oli tapahtunut, ja kuinka hänellä oli rohkeutta ja voimaa uskaltaa ja toimeenpanna se, mitä hän täällä uskalsi ja todellakin toimeenpani, vaaleni hän vieläkin ja hänen sydämensä lakkasi hetkeksi lyömästä. Mistä hän sai voimansa, sitä hän ei voinut käsittää, mutta hän kiitti sydämessään hartaasti Jumalaa ja Jumalan äitiä.
Kun hän taas avasi silmänsä oli hän yksinään. Taistelu oli siirtynyt toisaalle, kauvas hänestä, mutta vielä taisteltiin, kenenkään voimatta sanoa, kuka lopuksikin saisi voiton. Niin viisaasti oli Niilo Sture osannut järjestää harjaantumattomat joukkonsa, ja sellainen rakkaus häneen paloi niissä.
Mutta tuota ei Ingeborg tällä hetkellä katsellut. Hänen silmänsä siirtyivät siihen paikkaan, jossa hän oli nähnyt tuon sinikeltaisen höyhentöyhdön vaipuvan maahan. Siellä, aina metsään saakka oli kaikki hiljaista. Ainoastaan kuolleet, jotka viruivat siellä täällä taistelukentällä, ilmoittivat kuinka kuuma taistelu täälläkin oli ollut. Vähitellen, aina sen mukaan, kuin hän tunsi voimansa ja elämänlämpönsä palautuvan, kulki hän askel askeleelta eteenpäin pois tuosta suojelevasta pensasaidasta hiekkaharjua pitkin. Siellä voi hän paremmin tarkastaa seutua.