Hän pysähtyy, nojautuu eteenpäin, silmä laajenee, katse teroittuu.
Jotakin liikkuu juuri metsänrinteessä.
Hän näkee selvästi kaksi miestä, jotka kantavat yhtä kaatunutta. He ovat juuri katoamaisillaan metsän ensimmäisten puiden taakse. Mutta vielä näkee hän tuon sinikeltaisen olkavyön laahaavan maata hetuleillaan. Ja kantajat tunsi hän aivan hyvin. Ne olivat talonpoika ja tuo yksinkertainen veranleikkaaja.
Nopeasti riensi hän nyt pitkin hiekkaharjua kentälle ja sen yli metsää kohti. Hänellä oli jokin epämääräinen aavistus siitä, että jokin vaara vieläkin oli uhkaamassa, ja samassa määrässä kuin hänen muistiinsa juohtui noiden miesten hämärät puheet, tuli hänen aavistuksensa varmuudeksi. Hän piti varmana, että ritari vielä eli, koskapa he kantoivat häntä pois, mutta että heidän tarkoituksensa siinä ei ollut hyvä vaan huono, sen tajusi hän yhtä selvästi, kun hän mietti sitä vihaista tapaa, jolla talonpoika oli puhunut Steen-herran pelastumisesta Juhana Maununpojan kautta. Mutta jos he niinmuodoin olivat Steenin vihamiehiä, niin olivat he vihollisia jokaiselle, joka koetti häntä pelastaa.
Kaikki nämä ajatukset risteilivät hänen mielessään, samalla kun hän kiiruhti eteenpäin kentän mättäiden lomitse ja lähestyi metsää, johon miehet olivat kadonneet. Mutta kuta suuremmaksi hänen pelkonsa tuli siitä kohtalosta, joka odotti Steen-herraa, sitä lujemmaksi tuli hänessä päätös huolehtia hänen puolestaan ja pelastaa hänet tai sitten itsekin kuolla.
Siten hiipi hän metsään. Ei viipynyt kauan, kun hän jo huomasi nuo molemmat miehet, ja nyt käytti hän kaikki voimansa lyhentääkseen heidän huomaamattaan välimatkaa itsensä ja heidän välillä. Tämä onnistuikin. Hän tavotti heidät ja seurasi heitä sitten ikäänkuin varjona puulta puuhun. He kävelivät nopeammin kuin olisi voinut luullakkaan raskaasta taakasta päättäen, mutta aivan ääneti. Kun he niin olivat pari tuntia kulkeneet, alkoi metsä harventua ja vähän matkan päästä kuului virran tyyni ja yksitoikkoinen kohina. Silloin ehdoitti talonpoika, että he laskisivat ritarin maahan ja sen he tekivätkin.
"Mene nyt rannalle, mestari", sanoi hän sitten veranleikkaajalle, "ja huuda lautturi Mattia meitä yli viemään."
"Minne tahdotte hänet sitten viedä?" kysyi Luukas mestari.
"Sen olen sanova, mutta kiiruhtakaa nyt rannalle, sillä ritari tarvitsee parempaa vuodetta, kuin nämä pölkyt ja kivet!"
Veranleikkaaja meni, ja Ingeborg näki ihmeekseen, että talonpoika koetti tehdä tilaa haavoittuneelle ritarille niin mukavaksi kuin mahdollista. Hetken kuluttua palasi mestari.
"Kaikki on valmista", sanoi hän, "vene on rannalla ja varma soutaja… sen pyysi lautturi Matti minun sanoa."