"On minulla kuitenkin vielä merkillisempi asia sinulle ilmoitettavana. Viheriä ritari on, kuten lapset sanoivat, lähtenyt pyhiinvaellusmatkalle, jolta hän ei enää palaa…"
"Aikooko hän sitten, kuten sadut kertovat kuningas Olavi Trygvenpojan tehneen, päättää päivänsä erakkona pyhässä maassa?" kysyi Briita älyämättä vähääkään, että Niilon sanoilla oli syvempikin tarkoitus.
Mutta katsahdettuaan mieheensä, huomasi hän tämän tarkoittavan muuta kuin tavallista pyhiinvaellusmatkaa.
"Pyhä Jumalan äiti… onko hän kuollut?" huudahti hän, ja äänensä ilmaisi yhtä paljon surua kuin hämmästystä.
On olemassa luonteita, joita ihmiselämän tavalliset vaihtelut eivät näytä järkyttävän, ja niihin kuului jalo ritari Fjalar Orminpoikakin. Sellaisena, kuin hän oli ollut Penningebyssä, oli Briita-rouva nähnyt hänet siitä asti, kuin istui pikku tyttönä isän ja äidin polvella. Ritari oli ollut aina samanlainen, Briita ei ollut milloinkaan nähnyt häntä toisenlaisena, paitsi viime aikoina joskus lasten parissa. Silloin oli hän näyttänyt aivan toiselta. Tavallinen, väliin ivallinen hymy oli silloin poissa ja hänen silmistään säteili niin lämmin rakkaus pienokaisia kohtaan, että se tuntui äidille oikein hyvältä.
Opittuaan nyt hänet lähemmin tuntemaan, koski hänen herkkään naissydämeensä syvästi tuon miehen hämmästyttävä jalous, joka rakkaudesta uhrasi oman rakkautensa ja elämänsä onnen ja joka piti uskollisena valansa ja lupauksensa huolimatta maailman pursuvasta pilkasta. Täytyihän sellaista miestä ihailla ja kunnioittaa kuin pyhimystä.
Mutta Niilo kertoi vielä, mitä kuoleva ritari oli viime hetkellään sanonut hänelle Kaarlo-kuninkaasta ja hänestä itsestään sekä yhteisestä isänmaasta.
Briita istui mykkänä. Hän vaan katsoi mieheensä keksimättä sanoja, millä ilmaisisi tunteensa.
Kuu paistaa veteen, sinä näet aaltojen kimaltelevan, ja riemuitset siitä. Mutta aurinko paistaa samaan veteen; hopea muuttuu kullaksi, hohtavaksi, välkkyväksi kullaksi, eikä silmäsi enää kestäkään katsoa siihen. Senlaatuinen oli kuolleen ritarin puhe, ja se teki saman vaikutuksen sekä Briitaan että Niiloon. He eivät saattaneet sitä kuulla, ja se veti kuitenkin heidän ajatuksensa puoleensa, sillä olihan sen takana elämä, joka oli kokonaan uhrattu totuuden ja hyvyyden puolesta. Se oli aurinko, joka paistoi häikäisevällä loistolla.
Ja tämän auringon valossa muutti se taulu, jossa Niilo itsekin oli toimivana henkilönä, kokonaan muotoaan. Hänen täytyi kuitenkin myöntää usein toimineensa liian vähällä itseluottamuksella. Hän olisi monessa tilaisuudessa voinut pontevammin ajaa asiaansa, ja ehkäpä se olisi estänyt paljonkin sellaista tapahtumasta, mitä nyt oli valitettavasti tapahtunut. Olihan hän tosin pelvotta puhunut totuuden, etuluulottoman ja omaa hyötyä etsimättömän totuuden sanoja Kaarlo-kuninkaalle, olihan hän vilpittä, järkähtämättä kulkenut rataansa miehenä ja ritarina. Mutta hän oli antanut liiaksi sitoa itseään, hän oli liiaksi antanut arvoa esteille, jotka olisi ollut tarpeellista raivata pois, esiintyen siten tosin jalona ja ylevämielisenä miehenä, mutta ei sellaisena, jota aika vaati. Hän oli kuin ruusulehdossa, jonka korkeat ja kauniit kukat estivät maailmaa hänelle näkymästä, että valtakuntakin voisi maahan sortua, hänen nostamatta pelkästä ritarillisuudesta kättäänkään sen puolustamiseksi.