Ajatukset kulkivat rataansa, mutta kuta etemmäksi ne ehtivät sitä avarammat ja autiommat alat aukenivat hänelle. Ne lensivät arkin kyyhkysten lailla maata hakemaan, mutta maata ei näkynyt; ne palasivat siis takaisin, ja tuska ja levottomuus painautui rintaan.
Äänettömyys kesti kauan, ja yhä kalpeammaksi muuttui Briitan poski, ja yhä synkempiin ryppyihin kävi Niilo Sturen otsa. Vihdoin lausui Briita katsoen kyyneltynein silmin taivaaseen päin:
"Surkuteltava, surkuteltava vanha sukulaiseni… en kysy sinulta, Niilo, mitä tahdot ja aiot tehdä; minä, joka tunnen sydämesi pienimmätkin ajatukset ja tiedän, mitä olet Kaarlo-kuninkaalle tehnyt, voin tuskasi ymmärtää. Rakkaus on tässä rakkautta vastaan — rakkaus häneen, joka uhrasi kaiken sinun onnesi hyväksi, ja rakkaus kuninkaaseesi, Ruotsin kuninkaaseen, ja molempain pohjana on sama, isänmaanrakkaus."
"Olet oikeassa, vaimo… edessäni on nyt kaksi tietä, ja kun en toista voi kulkea, on minun kuljettava toista."
"Ja kumpaa et voi kulkea?"
"Sitä, jolla hyvän kuningattaren rukous ja oma lupaukseni asettuvat vastaani paljain miekoin; sitä tietä, jossa minulle tulee välttämättömäksi tarttua aseisiin Kaarlo kuningasta vastaan."
"Mutta kuinka se voisi käydä välttämättömäksi?"
Briita kysyi tätä hehkuvin poskin ja levottomin katsein sekä tarttui innolla miehensä käteen.
"Jos Kaarlo-kuningas unhottaa, mitä Ruotsin kuningas ei milloinkaan saa unhottaa, että hänen kruununsa nimittäin nojaa kansan itseluottamukseen — tai oikeammin on tämän itseluottamuksen ilmaus — jos hän unhottaa olevansa lain ja vanhain tapain turvaaja, jos hän sallii meidän luokkaamme kuuluvain mahtavain pirstoittaa valtakunnan kappaleiksi, sallii heidän, jotka eivät muuta ajattele kuin itseänsä, temmeltää ja raastaa maata mielin määrin kuin omaa laiduntaan, ja jos siitä syystä tämä Ruotsin kansa — toisin sanoen talonpoika, Briita, — jos tämä kansa kuihtuu ja häviää kuin savu, ettei kukaan enää tiedä, missä ja miten se eli uurasta elämäänsä… niin silloin on aika kysyä, onko oikein ritarin ruostuttaa miekkaansa tupessaan… silloin voisin unhottaa lupaukseni ja kuningattaren rukouksen."
Briitalle avasi tämä tunnustus paljon ajattelemisen aihetta. Hän oli tosin heti ritarivainajan ajatuksista kuullessaan aavistanut hämärästi, mitä taistelua Niilo taisteli, mutta nähdessään nyt asian selvänä kaikessa vakavuudessaan, alkoi häntä kauhistaa ja hänen sydäntään kouristi kuin kukkaa talven ensi kylmällä.