"Jotakin noituutta se on, herra!" vastasi toinen miehistä tehden ristimerkin. "Noin ei voi syntinen ihminen lentää kivien ja kantojen yli… ja alas joelle tahtoi hän… Kivi kaulaan, herra, ja lähettäkäämme hänet sinne, mistä hän on tullutkin!"
Niilo ei kuunnellut tuon taikauskoisen miehen puhetta, ei hän myöskään tullut ajatelleeksi kaikkia niitä tarinoita, jotka syntyisivät siitä huolenpidosta, jota hän osoitti vedenhaltijalle. Sillä vedenhaltijana, joka oli erehtynyt maalle tulemaan, oli ja pysyi tuo kaunis nuorukainen; se luulo ei voinut muuttua.
"Jättäkää poika minulle", sanoi hän. "Minä tunnen hänet, hän on herra
Eerik Akselinpojan palveluksessa ja on istunut vankina täällä David
Pentinpojan hallussa… Tutkikaa linna, kenties löytyy täältä vielä
useampiakin!"
Miehet pudistelivat huolestuneina päätään, mutta tottelivat kuitenkin herransa käskyä ja poistuivat. Mutta Niilo tarttui nuorukaisen käteen, tämä oli asetettu mättäälle hänen jalkojensa eteen, ja käsi oli niin hieno ja valkoinen, että hyvin näkyi, ettei se koskaan ollut pidellyt miekkaa ja jousta.
"Ingeborg!" kuiskasi hän aivan hiljaa ja kumartui lähemmä noita kalpeita kasvoja.
Niinkuin kyyhkynen synkässä metsässä, kun metsästäjän nuoli on sattunut sen puolisoon ja se on kauvan etsinyt sitä kaikkialta sieltä, missä he olivat yhdessä eläneet rakkautensa lyhyen kesän; niinkuin se äkkiä säpsähtää ja levittää siipensä lentoon, valmiina alottamaan uudestaan harhailunsa, kuullessaan pienintäkään ääntä, joka muistuttaa kadonneesta, — samoin heräsi asepoika, kun nimi Ingeborg mainittiin.
"Ingeborg! Ingeborg!" toisti Niilo hymyillen hänelle surumielisesti, kun hän avasi silmänsä.
Mutta nuo silmät eivät ymmärtäneet ritarin tarkoitusta. Se oli tosin Ingeborg, mutta hän näytti, niinkuin miehet sanoivat, enemmän semmoiselta olennolta, joka ei kuulunut tähän maailmaan. Kauniit silmät tuijottivat hurjasti eteen ja kädet kouristuivat epätoivoiseen suonenvetoon.
"Voi, voi!" huusi hän, "neito Päivänsäde näkee sinut, raukkamainen murhamies!"
Ja hän syöksyi ylös, jäntevänä, vakavana, mahdottomana hillitä. Mutta ritari tarttui hiljaa hänen käteensä.