"Jos voitamme, mestari, niin luulen, että arkkipiispansauva viittaa meille tien kauemmaksi, kuin sinä ja minä voimme tänä hetkenä ajatellakaan!"
"Hyvä, Sigge, joka enemmän uskaltaa, hän enemmän voittakoon!"
He erosivat keskusteltuaan ensin, mitä kussakin erityistapauksessa
olisi tehtävä. Veranleikkaaja läksi pohjoiseen päin yhtyäkseen
Niilo-herraan, joka oli sieltäpäin tulossa taalalaisjoukon kanssa;
Sigge meni järven yli takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin.
Tullessaan vuorimiestuvalle, näki hän Steen-herran istuvan kumartuneena erään paperin yli, joka oli hänen toisessa kädessään. Toiseen käteensä hän nojasi poskeaan. Hän ei katsonut ylös; Sigge jäi seisomaan oven ääreen hetkeksi, mutta kun hän kääntyi mennäkseen pois, kohotti Steen-herra silmänsä paperista ja huoahti:
Päivänsäde multiin kätkettiin
Vaan käärmekuningas neitosen haudan ties!
* * * * *
Uppbon taistelu kääntyi täydelliseksi tappioksi herra Eerik Kaarlonpojalle. Voittavat taalalaiset saivat tavattoman suuren saaliin, muitten muassa puolitoista tuhatta pantsaria ja lukemattomia rekiä ja hevosia, joilla vihollis-herrat olivat aikoneet kulettaa pois kaiken saaliin, minkä olivat toivoneet saavansa tältä joulumatkalta Taalainmaahan. Eerik-herra seurueineen pääsi vaan mitä kiireimmällä paolla pelastumaan. Monet saatiin kuitenkin matkalla kiinni. Niin kävi entisen arkkipiispan veljien, Davidin ja Kristerin. He joutuivat vangeiksi, ja heidät vietiin Nyköpingiin säilytettäviksi. Siellä David-herra kuoli, jättäen jälkeensä maineen, jota tuskin hänen omat puoluelaisensakaan mielellään muistelivat. Hän oli yhtä tunnoton kuin arkkipiispakin, mutta vielä hurjempi ja raaempi, niin että hän vietti, aikansa mieluimmin merirosvojen ja muiden arvoistensa parissa.
Päästyään vankeudestaan oli hän taas, kuten Krister-herrakin, liittynyt Kaarlon vihollisiin, kohta kun nämä rupesivat uudestaan liikkumaan. Hän himoitsi kostaakseen Niilo Sturelle ja nautti jo ajatuksissaan siitä hetkestä, jona saisi oikein mielin määrin purkaa vihansa paisuvaa sappea hänen ylitseen. Sokeassa raivossaan hän kuitenkin erehtyi. Hän tunsi vielä raskaasti häpeän vangitsemisestaan Salestassa, silloin kun torvet kehottivat hyökkäykseen Uppbon lauttauspaikalla, ja tieto siitä lisäsi moninkertaisesti paon ja uuden vankeuden häväistystä.
Herra Eerik Kaarlonpoika läksi Kalmariin pakoon, josta lähti Tanskaan.
Mutta Kristian-kuningas oli itse lähtenyt Ruotsia vastaan. Hän oli jo Länsigötanmaalla matkalla Tivedeniin saadessaan luotettavat tiedot ystäviensä tappiosta ja paosta. Silloin täytyi hänen kohta lähteä takaisin ja heittää uudelleen toiveensa saada Ruotsin kuninkaankruunu. Steen Sture tuli häntä vastaan sotajoukolla, ja Niilo-herra puhdisteli Värendiä vihollisista. Molemmilla oli menestystä. Tanskan kuningas kärsi suuren tappion ja sai itse haavoitettuna paeta takaisin maahansa.