Niilo Sture meni Värendistä Kalmariin, jota alkoi piirittää. Mutta silloin saapui sanoma, että herra Eerik Kaarlonpoika oli tulossa Tukholmaan laivastolla, jonka varustamiseen Kristian-kuningas oli antanut apua. Silloin jätti Niilo Kalmarin ja riensi pääkaupunkiin.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Sigge astui eräänä iltana herransa luo, joka istui Varnhemin luostarituvassa taaskin katsellen ajatuksiinsa vaipuneena laulua Päivänsäde-neidosta. Hän uinaili siinä maailmassa, jossa hänen Ingeborginsa eli hymyillen hänelle — surun, kalman hymyä, niin hänestä näytti, sillä elävitten joukossa ei neito ollut, sen hän hyvin tiesi.
Kun vakavammat toimet soivat hänelle hetkiseksikin rauhaa, oli hänen suurin ilonsa ottaa tämä laulu esille, jonka hän oli saavuttanut Ingeborgin takia, ja jonka tuli olla ehto Ingeborgin sydämen voittamiseen. Silloin hän vaipui tuohon vanhaan lauluun ajatellen ja uneksien suloisesta neidosta, joka viittaili hänelle toisesta kauniimmasta maasta, jossa maallisen elämän houkutukset ovat kadottaneet voimansa ihmisen yli.
"Luvallanne, herra", lausui Sigge astuen hänen luokseen vapaudella ja tuttavallisuudella, mikä kyllä kävi laatuun, sillä hänen suhteensa ritariin oikeutti sen, "haluaisin käydä äitiäni tervehtimässä."
"Äitiäsi!" huudahti Steen-herra sellaisella äänellä, kuin tuon pienen saaren muistuttaminen olisi tehnyt erityisen vaikutuksen häneen.
"Niin, herra, tapani on, kuten tiedätte, pistäytyä silloin tällöin hänen luonaan, ja nyt en ole ollut hänen mökissään siitä asti kuin tulin palvelukseenne. Ette siis voi sanoa, että…"
"Ei, ei, hyvä ystävä", keskeytti Steen-herra, joka arvasi hänen tarkoituksensa, "saat kernaasti luvan käydä äitisi luona. Minut tapaat sitten joko Räfnäsissä tahi kuninkaan luona Tukholmassa."
Mies lähti jättäen ritarin taas yksin. Mutta aamulla tuli kuninkaalta pikaviesti pyytämään Steen-herraa itseään Tukholmaan, koska oli tullut tietoja, että herra Eerik Kaarlonpoika purjehti laivastolla Itämerellä Tukholma päämääränä.
Steen-herra ei vitkastellut täyttääkseen kuninkaan toivoa. Hän kulki miehineen Tivedenin kautta Nerikeen ja sieltä Arbogaan. Siellä antoi hän miesten jatkaa matkaansa maata pitkin, haluten itse kulkea vesitietä Mälaria myöten.
Monesti käy niin, että mielessä voi syntyä, kasvaa ja varttua ajatus ja olla siellä kauan kypsyneenä johtamatta tekoon, kunnes tämä yhtäkkiä tapahtuu mitättömästä aiheesta, jostakin sanasta, liikkeestä, aivan oudon nimen kuulemisesta, se on kuin ylen täysi malja, joka tarvitsee vaan yhden ainoan pisaran lisäksi vuotaakseen reunojensa yli. Niin oli Steen-herrankin laita. Siggen puhe äidistään, joka asui pienellä saarellaan, herätti Steenissä muiston Lagnöstä ja näystä, jonka hän silloin yöllä näki siellä ollessaan kotimatkalla Räfsnäsiin. Hänelle oli tosin monasti johtunut mieleen, että hänen tulisi vielä kerran käydä Lagnöllä tiedustelemassa kadonnutta neitoa, mutta hän oli aina torjunut sen ajatuksen luotaan, kunnes se nyt yhtäkkiä ilmeni hänelle niin voimakkaana, ettei sitä käynyt vastustaminen.