Hän ajatteli, että hänelle olisi lohdutukseksi jo sen talonkin näkeminen, jossa hänen lemmittynsä kuva oli hänelle esiintynyt. Kenties sallisi Jumalan äiti armossaan hänen vieläkin sen kuvan nähdä, olkoon se sitten syntynyt hänen omassa mielikuvituksessaan tahi jostakin hänestä itsestään riippumattomasta aiheesta.
Hän päätti siis kulkea järvitietä. On huomattava, että nyt, kun maassa oli taas rauha, jonka sopii toivoa jatkuvan kauemminkin, — sillä Eerik Kaarlonpojan meriretkestä ei vaara voinut olla järin suuri, kun sitä vastaan tiettiin ryhtyä varokeinoihin — niin voi ritari hyvinkin harrastaa muitakin asioita kuin pelkkiä kylmän järjen piiriin kuuluvia.
Oli lauhkea kevät-ilta hänen veneensä liukuessa Mälarin tasaista pintaa Lagnömaan ja sen saaren välillä, jossa Siggen äiti asui yksinäisessä tuvassaan. Rantoja peitti alkavan keväimen vaalea vihanta; puissa kehkesi nuput ja siellä täällä kuului rastaan liverrys, ja koko maiseman yli valoi kuu runollista valoaan. Ylhäällä kaartui taivaan sinilaki, alhaalla yhtyi siihen sen yhtä sininen peilikuva. Koko seutu oli kuin uinaileva onnen saari taikameressä keskellä leikkiviä tähtitarhoja.
Ritari kohosi seisomaan veneensä kokassa ja katseli ihastuksella ympärilleen. Olikohan hänen onnensa ehkä tässä ihmemaailmassa salattuna, joka oli pukeunut niin suloiseen muotoon juuri kätkeäkseen kauneimman koristeensa. Hänen sydämensä sykki riemusta, näky oli niin ihana ja toivoa täynnä, mihin hän katsoikin; mitenkäpä voisi paha viihtyä tällaisessa ympäristössä, kuinka voi siinä syntyä ajatus kuolemasta ja tyhjyydestä?
Vene liikkui hitaasti eteenpäin. Soutajat huomasivat kuinka juhlallisena heidän herransa oli, eikä luonnon ihanuus ollut heihin itseensäkään vaikuttamatta, ja he nostivat ja laskivat senvuoksi airojaan vedestä niin äänettömästi, että vesipisarain tippuminen veteen ainoastaan osoitti ihmiskätten liikuttavan venettä. Olisi voinut uskoa, että näkymättömät voimat kulettivat sitä tässä taikamaailmassa.
Äkisti löi ritari rintaansa ja ojensi kättään eteenpäin.
Vene oli Oknön ja Aspön välisessä salmessa kulkien aivan liki viimeksi mainittua. Etäämpää näkyivät Lagnön kartanon katot ja uloinna oli se niemeke, jonka ympäri kulettiin siihen pieneen saareen, joka ritarissa herätti niin kiihkeän liikkeen. Hän seisoi katse kuin naulattuna rantaan. Hänen huuliltaan oli tulemaisillaan huudahdus, mutta se pysähtyi ja jäi kuulumatta. Hänen mielenliikutuksensa näytti kuin tyrehtyneen ehdittyään korkeimmilleen.
Rannan hennolla nurmella oli hoikasta koivunrungosta muodostettu risti, jonka vieressä seisoi naishaamu katsellen kuun valaisemalle järvelle. Hänen yllään oli avara valkea vaippa, mutta pää oli verhoton, joten pitkät, pehmeät kiharat pääsivät vapaasti valumaan kaulalle ja hartioille. Hänen toinen kätensä nojasi ristiä vasten, ja toista hän kuletti puolikehässä ristin juurella olevain kukkain yli, ikäänkuin niitä siunaten.
Hän oli niin häikäisevän valkea ja yli-inhimillisen kaunis kuun haaveellisessa valossa, että häntä tuskin voi pitää ihmisolentona. Ritarista hän oli enkeli, joka oli tullut tänne Jumalan taivaasta verhomaan hänen elämäänsä ihanuuden hunnulla, että hänen jäytävä surunsa tuntuisi vähemmän raskaalta, tahi hän oli loihdittu neito, joka oli saanut illan hämärässä, haltiatarten alottaissa tanssinsa, lähteä vuorisalista katsomaan entistä maailmaansa palatakseen kukon ensi kertaa laulaessa takaisin.
Aavistus valtasi ritarin mielen, mutta hän uskalsi tuskin sitä lausua. Oliko se Ingeborg, kysyi hän itsekseen, mutta hänen huuliltaan ei tullut yhtään ääntä. Hän seisoi hengittämättä mitä ankarimmassa mielenjännityksessä.