Mutta vene tuli lähemmäksi ja yhä selvemmin hän tunsi haamulla Ingeborgin piirteet. Sillä oli hänen otsansa, hänen silmänsä ja koko hänen notkea, keveä olentonsa.
Ritari huusi Ingeborgin nimeä. Soutajat pysäyttivät soutamisen.
Silloin näky kerrassaan katosi.
"Laskekaa maalle!" huusi ritari kiihkomielisesti. Vene liukui kuin nuoli eteenpäin, ja ennenkuin se oli ehtinyt rantaankaan, hyppäsi ritari maalle siihen paikkaan, jossa oli nähnyt Ingeborginsa kuvan.
"Ingeborg, Ingeborg!" huusi hän vielä kerran, mutta ainoastaan kaiku metsästä vastasi.
Risti oli rannalla, ja kukat heiluivat sen juurella ikäänkuin tuulen henkäyksestä. Mutta neidosta ei ollut jälkeäkään nähtävänä.
Ritari käski miestensä etsiä metsästä neitoa ja riensi itse Lagnön kartanoon, mutta hetkisen kuluttua he kohtasivat taas toisensa, eikä kukaan ollut nähnyt vilahdukseltakaan mitään elävää olentoa.
Tavallista synkempänä ja puolittain epätoivoissaan astui Steen-herra veneeseen ja soudatti itsensä saareen. Siellä hän riensi nopein askelin kapeaa polkua myöten tuvalle, jonka reppanasta tuprusi ystävällinen savu taivaalle.
"Jumalan rauha, muoriseni!" virkkoi ritari astuessaan ovesta tupaan, jossa eukko istui kehräten takan ääressä, "onko poikanne käynyt luonanne?"
Steenin suureksi kummaksi hän ei ollut käynyt. Hän ei kuitenkaan pannut siihen sen enempää huomiota, sillä olihan mies saattanut kohdata esteitä matkalla ja kulkea herransa hyödyksi pitempiä teitä, kuin hän alkuaan oli aikonut. Sitäpaitsi oli Steenillä niin paljon muuta mietittävää, ettei mikään voinut kääntää hänen mieltään siitä.