Vahvasti oli hän päättänyt mennä seuraavana päivänä Lagnöhön ja kääntää koko talon nurin, sillä kuta enemmän hän ajatteli äskeistä näkyä, sitä varmemmaksi hän tuli, että se oli Ingeborg eikä kukaan muu. Epäilemätöntä oli siis myös sekin, että sekin, haamu, jonka hän silloin edelliskerralla näki Lagnössä, oli hän. Miten hän oli sinne tullut, ja miksi häntä pidettiin niin tarkoin salassa, sen hän kyllä saisi vast'edes selville.
Hän kysyi vanhukselta, tiesikö hän mitään vieraasta neidestä, joka oli
Lagnössä.
"Vieraasta neidosta!" huudahti eukko katsoen kauhistuneena ritariin.
"Valkeasta neidostako, oletteko nähnyt hänet?"
"Olen, ja minulle hän ei suinkaan ole vieras!"
"Jumalan äiti ja kaikki hurskaat pyhimykset olkoot lähi minua ja teitä, jalo ritari", jatkoi eukko tehden ristinmerkin. "Mutta Lagnöllä eivät asiat ole oikein kohdallaan. Kartanossa ei ole sellaista neitiä, ei vierasta eikä valkeata, mutta kalastajat, jotka kulkevat tästä, ovat nähneet kuutamo-öinä nuoren neidon, kauniskasvoisen, kulkevan rantaa pitkin… He ovat sommitelleet kaatuneesta koivusta ristin siihen kohtaan, jossa hänet tavallisesti nähdään, ja siellä ne kertovat hänen seisovan itkien ja hymyillen, ja hänen hymynsä on suloista nähdä, ja hänen kyyneleensä tippuvat kuin kaste ristin juurelle. Sentähden on ruoho rehottavin ristin juurella, eikä kalastajan tarvitse koskaan tulla tyhjin verkoin kotiin, jos hän on nähnyt valkean neidon lehdossa. Jotkut kertovat hänen laulavankin, ja niin ihanasti, ettei ihmiskieli ole milloinkaan niin laulanut."
"Mutta tästälähin ei häntä enää nähdä eikä kuulla Aspöllä, sillä minä vien hänet pois!" lausui ritari pontevasti.
"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti eukko, "mitä ajattelette, jalo ritari… valkea neito on henki, häntä ette koskaan saavuta. Vähäisinkin meteli, varomaton sanakin saa hänet katoamaan. Jos tahdotte vielä kerran häntä nähdä, niin varttokaa piilossa jonakin tämmöisenä iltana. Saatte olla varma, että hän tulee silloin näkyviin, mutta varokaa avaamasta suutanne tai muuten häntä pelottamasta, sillä silloin se kohta häviää, ja onnettomuus kohtaa teitä, ennenkuin luulettekaan."
Eukon sanat eivät olleet jonkunverran vaikuttamatta Steen-herraan. Hän ei tosin oikeastaan uskonut eukon tarinan kaikkia ihmeellisyyksiä — vaikkei hän suinkaan ollut ihan niin vapaa aikansa taikauskoisuudesta, ettei hänkin olisi voinut pitää sitä samana kuin muutkin. Mutta sittenkin se käänsi hänen ajatuksiaan niin paljon, ettei hän enää päättänyt mullistaa taivasta ja maata vapauttaakseen neidon vankeudesta, jossa hän nähtävästi oli, niin varma kuin hän olikin, että oli todellakin nähnyt sydämensä lemmityn.
Siinä voi olla jotakin sellaista, mikä tulisi kahta pahemmaksi, jos sitä varomattomasti käsiteltäisiin. Siitä syystä odotti ritari seuraavaa iltaa. Mutta silloin kävi samoin kuin edellisenäkin iltana. Hän näki suloisen, ihanan neidon seisovan ristin vieressä, ja taivas ja maa sulivat yhteen ritarin silmissä. Ne himmenivät siintäväksi sumuksi, josta hänen lemmittynsä silmä loisti aurinkona häntä vastaan. Näkymätönnä nautti hän tästä näystä, ja hän odotti hetkisen uskaltamatta liikuttaa kättä tai jalkaa. Hän katseli hengähtämättä tätä näkyä. Oli niin hiljaista, ettei yksikään tuulahdus liikuttanut puiden latvoja, eikä yksikään lintu laulanut. Luonto näkyi tajuttomasti tuntevan papittarensa läsnäolon ja kohottaakseen hänen kauneuttaan sulautuvan itsekin häneen.
Mutta sikäli oli ritarilla nyt tällä kertaa onnea, että hän sai kuulla neidon laulavankin. Hän ilmaisi laululla tunteensa nähtävästi ainoastaan silloin, kuin varmaan tiesi, ettei ketään ollut näkemässä eikä kuulemassa, mutta silloinkin niin hiljaa, että Steen-herraa ihmetytti, miten laulu oli voinut kuulua kalastajille salmeen. Aluksi hän ei voinut saada selvää sanoista, mutta pian hän kuuli ne selvästi, eikä laulu ollut konsanaan tehnyt häneen sellaista vaikutusta.