"Puhu pian, mitä tiedät!" kääntyi Niilo talonpojan puoleen, joka jatkoi:
"Tänä aamuna tuli joukko kuninkaan huoveja ratsastaen Bjurumiin, jonka pihalle he asettuivat. Minä olin siinä puita hakkaamassa, kun eräs heistä tuli kysymään minulta, oliko Niilo-herra kartanossa. Ei, vastasin minä. Mies meni silloin toisten luo, ja minä kuulin heidän silloin sanovan toisilleen, että Sigge antaisi heille määräyksen tultuaan taloon. Minä rohkenin silloin kysäistä, millä asioilla he kulkivat, mutta en saanut vastausta. Silloin vähän ihmettelin, mitä he oikein hommasivat. Mutta kun Siggeä ei tullutkaan, niin pisti päähäni ajatus rientää heidän edelleen, sillä he tulivat Gudhemistä, ja olivat kulkeneet niin muodoin Hornborgajärven itärantaa…"
Niilo Sturen kasvoissa näkyi selvät kärsimättömyyden merkit miehen liiallisen perinpohjaisuuden tautta, mutta hän tiesi liiankin hyvin kuinka mahdotonta oli saada häntä siitä luopumaan, ja antoi hänen senvuoksi jatkaa omalla tavallaan.
"Kulkiessani tietä myöten", jatkoi mies, "näin joukon miehiä, jotka ovat olleet kauan Tivedenin seuduilla viimeisen herrainsodan jälkeen. Heidän etunenässään ratsasti kolme miestä, joista yhdellä oli teidän merkkinne, Niilo, musta ja valkea, yhdellä oli kolme lumpeenlehteä, ja eräs oli puettu mustaan viittaan, häntä kuulin kutsuttavan veranleikkaajaksi ja Luukas-mestariksi, mutta lumpeenlehtimiestä sanoivat toiset Siggeksi. Kun tulin niiden kahden lehmuksen luo, jotka kasvavat niin komeasti, niiden jotka ritari Kaarlo Orminpoika istutti omin käsin sen päivän muistoksi, jona Kaarlo-kuningas vei hänen tyttärensä, Kaarina-neidin, morsiustuoliin… niin, kun olin niiden luona, niin hekin tulivat kaikki sinne.
"'Ei tämä näytä siltä, että Niilo-herra on ratsastanut tätä tietä', sanoi se mies, jota Siggeksi kutsuttiin kääntyen teidän asemiehenne puoleen, — 'mutta siltä se näyttää, että sinä, Faste, olet meidät pettänyt.'
"'Olen tehnyt sen mukaan kuin minulle on älyä annettu', vastasi Faste, 'niinpä tekin arvelette, että hän on kulkenut tätä suuntaa Länsigötanmaalle, ja kun sanoin hänen menneen Vadstenaan, ette uskoneet minua… Te, Gumme, joka tunnette minut ennestään, ja joka olette vietellyt minut uskottomaksi Niilo-herralle, te tiedätte kyllä, ettei minun älyni riitä pitkälle…!'
"Gumme oli veranleikkaaja, ja hänellä oli silmät kuin käärmeellä. Kun hän nyökkäsi asemiehellenne, oli kuin paholainen itse olisi istunut hevosen selässä nyökkäämässä. Minua kammotti piilossani lehmuksen alla. Hän ja Sigge keskustelivat toistensa kanssa, ja sitten he taas kääntyivät Fasteen, ja Sigge sanoi:
"'Sinun kallossasi on enemmän viekkautta kuin kukaan olisi uskonut, ja olipa vähältä, ettet voittanut peliä. Mutta jos tyhmyytesi on tähän asti pettänyt minua ja Luukas-mestaria, niin ei sitä enää tapahdu. Kun sanoin sinulle, että valehtelit, koettaissasi saada minua uskomaan, että herrasi oli mennyt Vadstenaan, ja kun minä väitin hänen menneen Skaraan, niin keksi juonikas pääsi solmun, joka maksaa sinulle nyt paljon. Sanoit kuulleesi Niilon viimeksi Örebrossa puhuneen Bjurumista, ja minä uskoin sinua, kun viheriä ritari oli syntynyt täällä, joten oli sopivaa, että hän saisi täällä levätäkin kuoltuaan… Mutta Niilo ei olekaan Bjurumissa… hän on päässyt kulkemaan vapaasti seurueineen Skaraan…' 'Vadstenaan, tarkoitat!' sanoi Faste, mutta sai silloin sellaisen iskun, että horjahti hevosen selästä sivulle, ja vielä toisen, että hän putosi maahan. Minä ryömin peloissani lehmuksen juurella olevain pensaitten alla, ja Sigge huusi miehille: 'sukkelaan Skaraan, miehet… Luukas-mestari tulee kanssanne… Mies on valehdellut, sillä yöllä Vadstenasta tullut sanantuoja kertoi, ettei siellä ollut ritaria nähty ensinkään, ei kaupungissa eikä tiellä… Skaraan senvuoksi, siellä saatte vaivainne palkan!' Silloin miehet lähtivät; Luukas-mestari oli heidän seurassaan, ja Sigge ratsasti kuninkaan huovien luo, jotka olivat kartanossa. Teidän asemiehenne makasi tien ohessa kuoleman kanssa kamppaillen. Minä menin hänen luoksensa, ja hän näki heti, etten minä ollut hänen murhamiestensä joukkoon kuuluvia.
"'Lähde Skaraan!' sanoi hän, 'sano siellä Niilo-herralle, että hänen henkensä on vaarassa!' Enempää hän ei ehtinyt sanoa, sillä hänen silmänsä kääntyivät nurin samassa. Minä riensin voudin luo ja sanoin hänelle, kuinka asian laita oli. Hän antoi minulle tallista parhaan hevosen, jolla olen tullut tänne."
Synkkiä ajatuksia nousi miehen puheen johdosta Niilo Sturen mieleen. Hän näki ympärillään vaaroja, joita ei ollut voinut aavistaakaan. Ja häntä suretti enemmän kuin tahtoi itselleenkään myöntää, että hänen täytyi taistella vihollisia vastaan, jotka saattoivat käyttää niin katalia aseita.