Ja ennenkuin Niilo ehti vastata, tarttui Hollinger paperiin ja meni erään vahakynttilän ääreen pitäen paperia sen liekissä, kunnes se oli palanut, niin että sen viimeinen kulma, joka oli ollut hänen sormiensa välissä, putosi hiiltyneenä kivilattialle.
Kääntyessään huomasi hän kaksi suurta, loistavaa silmää katselevan itseänsä ja tunsi erään käden tarttuvan hänen käteensä. Se oli Svanten käsi. Hän ei voinut hillitä ihailuaan. Hän ei tosin puhunut mitään, mutta rehellinen Hollinger luki silmistä hänen ajatuksensa, ja hän näytti ylen onnelliselta, vaikka Fasten muisto panikin hänen karheille piirteilleen surumielisen leiman.
Niilo Sture tarttui hänen käteensä lausuen:
"Kuluttakoon se liekki kaiken pahan, joka on tähän asti seurannut minua ja rakkaitani… Poistakoon se pahuuden ijäksi päiväksi, ja eläkäämme me rauhassa yhdessä ne päivät, jotka Herra meille suo, voidaksemme sitten kohdata toisemme hänen luonaan taivaissa, jossa jokainen tuomitaan ansionsa mukaan!"
"Amen!" lisäsi vanhin arkun vieressä olevista munkeista. Hän kohotti siunaten kätensä ritarin ja hänen seuralaistensa yli. Sitten hän kohotti katseensa taivaaseen päin ja lausui juhlallisella, puoleksi laulavalla äänellä, joka teki varsin ihmeellisen vaikutuksen:
"Taivainen Isä!
Poika!
Hurskas Pyhä Henki!
Sinua rukoilen,
Synnistä meitä
Kaikkia päästä
Ja puhdista!"
Viimeinen sana oli tuskin lausuttu, kun kirkon ovi taas avattiin, ja kahden soihdun valossa näkyi aseellinen miesjoukko ulkona.
"Liian myöhään, ankara ritari! Liian myöhään", huudahti Bjurumin poika.
"He ovat tulleet!"
Kaikki katsoivat sinne päin, ja sieltä lähestyivät ne kaksi soihtua ja niiden takaa koko miesjoukko välkkyvine tapparoineen. Ja samalla ilmestyi kaikkien pylvästen takaa ja kaikista kirkon komeroista partaisia miehiä kuin taikaiskulla. Niiden keihäät ja kirveet kiilsivät kynttiläin valossa kuin käärmeen suomut, kun se matelee puunrunkoa myöten pahaa aavistamattoman lintusen pesälle.
Kuninkaan asemiesten tulo sekä ällistytti että rauhoitti Niiloa. Hän ymmärsi kyllin vaaran, josta mies oli puhunut. Mutta hän otaksui sen uhkaavan ainoastaan niiden sissien puolelta, jotka mies oli nähnyt, sillä eiväthän kuninkaan huovit mitenkään voineet tulla muussa tarkoituksessa kuin estämään kaikkea väkivaltaa. Briita-rouva oli tarttunut molemmin käsin hänen käsivarteensa; vastustamaton pelko oli vallannut hänet.