Georg alotti veljiensä kera koulunkäyntinsä Falunissa, mutta sai sitten isän tahdosta muuttaa Tukholmaan, jonka koulut olivat hänen mielestään parempia. Georg oli vakaamielinen, tiedonhaluinen nuorukainen. Häntä eivät huvittaneet urheilut eikä leikit, hän tahtoi tehdä työtä. Hänen aikansa kului runoilijain ja historioitsijain teoksia lukiessa. Aikaisin ilmeni hänessä myöskin oman tuottamisen halu. Jo kymnaasiaikanaan perusti hän yhden noita aina viehättäviä nuorukaisseuroja, joiden ohjeena ovat korkeat, pilviin tähtäävät ihanteet ja joiden tarkoituksena on kehittää jäseniään omaan kirjalliseen toimintaan sekä runoutta ymmärtämään.
Seuran nimeksi pantiin Concordia. Nuorukaiset vuokrasivat erityisen salin, jossa he talikynttiläin valossa pitivät viattomia kokouksiaan.
On selvää, etteivät näissä kokouksissa esitetyt alkuperäiset runoelmat, kertomukset ja novellit — jotka etupäässä olivat historiallisia — olleet ihan täysipainoista laatua. Monet kyllästyivätkin niihin pian ja jäivät pois seurasta. Mutta toisilla oli enemmän intoa. Concordia-seura eli kuin elikin vaikeimmat vuotensa ja elää yhä vieläkin sen koulun nuorison keskuudessa, jossa Starbäck aikanaan kävi. Ja olipa nuorten puuhasta näkyvääkin tulosta. V. 1848 ilmestyi painosta pieni vihkonen nimellä Smärre dikter på vers och prosa (Pienempiä runoelmia, suorasanaisia ja runomuotoisia).
Kokoelman paras kappale on epäilemättä Georg Starbäckin kirjoittama novelli, Pappilan ruusu, romantinen idylli, joka ei semmoisenaan kuitenkaan todista muuta kuin tekijänsä nuoreen ikään nähden tavattoman sujuvaa kirjoitustapaa.
Starbäck tuli ylioppilaaksi Upsalaan 1849. Pian sen jälkeen sai hän, kun isän terveys murtui, ruveta ottamaan osaa kodin ja omaisten ylläpitoon. Siitä syystä täytyi hänen ruveta kotiopettajaksi, kuten niin monen muunkin varattoman ja lahjakkaan nuorukaisen.
Kotiopettajana hän toimi eri perheissä yhteensä kolme vuotta, unhottamatta siellä pitää huolta omistakin luvuistaan. Upsalaan palattuaan v. 1853 julkaisi hän nimellä Georg novellin, joka ei kuitenkaan ole merkittävämmän arvoinen.
Yliopistossa antautui Starbäck sitten vakaviin lukutöihin. V. 1854 suoritti hän ensimmäisen akateemisen väitöksensä ja samana vuonna hän saavutti tohtorinarvon kirjoituksella Vaasasuku Uniooniajalla. Väitöskirja sisälsi kaksi arkkia jotka kumpikin riittivät tohtorinarvon saamiseksi. Sillä muutamia päiviä senjälkeen, kuin kirjoituksen tekijä itse oli suorittanut väitöksensä ensi arkilla, väitteli eräs hänen tovereistaan toisella arkilla, saavuttaen niinikään tohtorinarvon. Tämä kirjoitus jo osoitti hänen erityistä mieltymystään siihen isänmaansa aikakauteen, jota hän sittemmin koetti parhaimmassa romaaneissaan elävinä kuvina esittää aikalaiselleen. Tutkiessaan huomasi Starbäck silloin, että uniooniajan suurin merkitys Ruotsin historiassa on kansan esiintyminen maan mahtavia ja ulkomaista kuningasta vastaan. Tältä kannalta esittää Starbäck kirjoituksessaan tätä aikaa, antaen samalla katsauksen mahtimiesten puolueryhmitykseen 13- ja 14-sataluvuilla.
Tohtorinarvon saavutettuaan teki Starbäck suunitelman vastaista elämäntoimintaansa varten. Hän päätti antautua nuorisonopettajaksi, jonka toimen hän alkoi historianopettajana Vesteråsin koulussa 1854. Hänen alusta pitäin etevä opetustapansa ja perusteelliset tietonsa siinä aineessa vaikuttivat kuitenkin, että hänet pian kutsuttiin parempaan paikkaan Norrköpingiin, nimittäin jo seuraavana vuonna.
Opettajana Starbäck oli todella erinomainen. Rakkaus ja lämpö piti olla opetuksen ylimpänä ohjeena; se oli hänen vaatimuksensa, jota hän itse johdonmukaisesti noudatti. Hän ei hyväksynyt vanhaa ruoskametoodia eikä siihen aikaan tavallista historian lukutapaa, joka piti pääasiana vuosilukujen ja nimien koneellista ulkoalukua. V. 1858 hän toimitti julkisuuteen erään esitelmänsä "historian merkityksestä opetusaineena", jossa hän esittää lämpimin sanoin omat mielipiteensä. "Monet luulevat", lausuu hän siinä, "että se osaa hyvin historiaa joka ei milloinkaan kompastu vuosiluvuissa! Jos se olisi historiaa, niin voisimme samassa empimättä tuomita sen sivistämiskeinona aivan kelvottomaksi. Ulkonaisten tapausten tietäminen on historian anatomia, niiden sisällisen yhteyden tunteminen on historian fysiologia, mutta ne yhteensäkään eivät sittenkään ole historia kokonaisuudessaan. Meidän täytyy nähdä ne molemmat elävinä silmäimme edessä, meidän täytyy huomata niissä esiintyvät yksilölliset piirteet. Meidän täytyy itse olla läsnä inhimillisen kehitysjuoksun suuressa näytelmässä siitä syystä, että historian tapaukset, jotka nyt ovat kuolleet, olivat kerran eläviä. Tämä muinaisuus on kerran ollut nykyisyys; ja ellemme voi niitä uudestaan loihtia eläviksi nähtäviimme, niin emme varmastikaan pääse milloinkaan niitä tuntemaan… Tämä menneitten aikain elävä esittäminen on meidän aikamme opetuksesta hävinnyt. Ja nuorten rinta laajenee kuitenkin yhä vieläkin, kun se kuulee kerrottavan mielten ja tekojen suuruudesta, uhraavaisesta rakkaudesta ja hyveistä. Heidän ei ole vika, vaan niiden, joiden tulisi heille sitä esittää."
Siihen suuntaan tahtoi Starbäck vaikuttaa. Sitä hän osoitti sekä opettajana että kirjallisella toiminnallaan. Näitä vaatimuksia ovatkin omiaan täyttämään sekä hänen suuri teoksensa "Berättelser ur Svenska historien" (Kertomuksia Ruotsin historiasta) että hänen lukuisat historialliset romaaninsa. Niiden tarkoitus on "saattaa entisyys taasen elävänä aikalaistensa mieliin, ja sen avulla avata heidän silmiään huomaamaan, mitä kehitys vaatii, vastustaa itsekkyyden ahtautta sekä vahvistaa vastuuntunnetta siitä, kuinka muistojen rikasta perintöä on hoidettu tärkeänä murroksen aikana."