"Niin on Eerik Akselinpoika tehnytkin. Ruotsin valtakunta on torni, mutta juuri nyt on hänen torjuttava eräs hyökkäys tikapuilta… ettekö tiedä, miten Kristian-kuningas nyt kokee oksia Akselinpoikain liian rehevätä puuta riistämällä heiltä tanskalaiset läänitykset pois…? Tämä juuri on nyt pakottanut Eerik-herran pysymään alallaan; ja hänen korkealle tavottelevat pyyteensä tulevat yhäti pitämään häntä Kaarlo-kuninkaasta erillään, ellei herra Niilo Sturella — joka työskentelee siihen suuntaan, sen tiedän — ole käytettävänään voimia, joiden vaikutuksia en osaa harkita."
"Teillä on pää kullan arvoinen!" huudahti David-herra istuutuen ajatuksiinsa vaipuen.
Helmich, joka ymmärsi saavuttaneen oman yksityisen tarkoituksensa ritariin nähden, rupesi lähtemään, mutta sanoi vielä:
"Ja jos Eerik-herra pääsee torniin, niin syntyy siitä tietysti ottelu hänen ja veljenne, arkkipiispan, välillä. Miten se päättyneekin, on se ainakin heikentävä niitä voimia, joita veljenne hyvin tarvitsisi toista vihollista vastaan. Mutta siksipä onkin teidän veljenne edun mukaista, että tämä varttuva voima ajoissa pysähytetään… Mielipiteeni on, ettei olisi pahitteeksi saada Kristian-kuningas uskomaan, kuinka välttämätöntä hänelle on ottaa heiltä ainakin Gotlanti Olavi herran kuoleman jälkeen… tätä olisi huomautettava Kettil-piispalle."
"Mitenkähän olisi — te itse ette voi piispaa tavata, ennenkuin hän saapuu kaupunkiin, ja silloin se on pian myöhäistä — mitenkähän olisi siis, jos minä itse ratsastan hänen vastalleen?"
"Mainiota, herra David… sitä neuvoa minä kiitän!… Niin, ratsastakaa piispan vastalle ja sanokaa hänelle, mitä minä nyt olen sanonut teille. Kun hän sitten saapuu tänne, niin luulen, että hän pitää yhtä tärkeänä kuin minäkin, että saamme tavata toisiamme, ennenkuin hän menee kuninkaan puheille."
"Niin minäkin luulen!"
Kaniikki lähti sitten ritarin luota, joka käski heti muutamain miesten nousta satulaan.
Mutta päivän hetket kuluivat, antaumissopimuksen alle kirjoitettiin, ja tanskalaiset herrat valmistautuivat lähtöön. Rannassa laivasillan vieressä odotti jo laiva valmiina, jolla heidän piti kulkea erääseen lybekkiläiseen alukseen. Se veisi heidät sitten Kyöpenhaminaan. Herroja varrottiin, tuuli oli hyvä, ja laiva oli valmis nostamaan ankkurin, mutta laivuri sai varttoa.
Viipymiseen oli syynä oikeastaan herra Filip Akselinpoika. Herra Klaus Rönnow, tanskalainen marski, oli kovin suuttunut siitä, että Filip-herra oli lähettänyt viestin Kaarlo-kuninkaalle pyytäen päästä hänen puheilleen, ja hän tahtoi odottaa tämän viestin tuloa ensin. Ritarin käytöksessä oli jotakin salamyhkäistä, joka herätti viekkaan marskin epäluuloja, vaikkei hän ollut mitään huomaavinaan. Hänen asiansa koski Akselinpoikain sukua yksityisesti, oli Filip-herra sanonut, ja siihen saatiin tyytyä.