Silloin tuli ritarien majataloon Helmich-kaniikki, itsepintaisen yskänsä vainoomana, kuten tavallisesti.
"Jumalan rauha, jalot herrat!" sanoi hän, ja herrat tervehtivät häntä yhtä ystävällisesti takaisin.
"Voin tavallani tuoda teille sanan kuninkaalta, Filip-herra", sanoi hän sitten, "sillä palvelijanne ei ole luultavasti vielä ehtinyt takaisin, koska kuninkaan päällysmies, Klaus Lang hänet pidätti…"
"Hyvä", huudahti Filip-herra, "ja tiedättekö myöskin, minkä vastauksen kuningas on antanut palvelijalleni?"
"Kuningas odottaa teitä", vastasi kaniikki, mutta lisäsi viekkaasti hymyillen, "mutta minkä vastauksen hän antaa kosintaanne, sitä en tiedä."
Ritari karahti hehkuvan punaiseksi, ja hänen silmänsä syöksivät tulta ja salamoita. Ellei kaniikki olisi ollut papillisessa puvussa, olisi ollut vaara tarjona, että ritari olisi käsivoimin rangaissut hänen nenäkkyyttään.
"Kosintaani?" huusi ritari. "Mitä sillä sanalla tarkoitatte, kaniikki?"
Marski seisoi vimmastuneen ritarin takana nauraen partaansa, ja hänen läsnäolonsa lieneekin ollut pääsyynä ritarin herkästi kuohahtavan mielensä liikkeeseen.
"Suokaa anteeksi, jos olen jollakin tavoin sopimattomia puhunut", lausui kaniikki viattomasti ja makeasti, "en tiennyt, että teille on ollut salaisuutena, että veljenne, Iivari-herra, kosi Kaarlo-kuninkaan tytärtä, Magdalena-neitiä."
Ritari oli kotvasen vaiti, näki, että hän sai ponnistella voidakseen olla ruhtomatta maahan vastenmielistä kaniikkia, joka oli ilmestynyt kuin ruma nokkonen hänen kukkaskoriinsa. Senverta malttia hänellä sentään oli, että ymmärsi mahdottomaksi saada kaniikkia tai marskia uskomaan edellisen puhetta perättömäksi. Sellainen yritys vaan ennemmin vahvistaisi kuin kumoisi sen.