Siksi hän riensi kiireesti huoneesta, ikäänkuin ei haluaisi enempää kysellä eikä kuulla hävyttömän papin puheita. Siten jäi Helmich kahdenkesken tanskalaisen marskin kanssa.
"Toden puhuen, herra Klaus", lausui edellinen, "en ollut varma, arvasinko oikein, ennenkuin ritarin käytös sen osoitti todeksi."
"Mitä olette sillä sitten voittanut?" kysyi Klaus-herra, jonka huulilla oli hymy vielä jälellä.
"Olen sillä osoittanut teille todeksi asian, jota tuskin olisitte uskonut, jos olisin sen teille vaan kertonut, nimittäin että nuo Akselinpojat pyrkivät…"
Yskä keskeytti Helmichin, ja marski kävi paljoa vakavammaksi kuin hän oli tähän asti ollut.
"Nämä Akselinpojat pyrkivät…?" auttoi hän kaniikkia alkuun.
"Nämä Akselinpojat, joilla jo on Gotlanti ja joukko läänityksiä Tanskassa, sekä Skånessa että saarilla, pyrkivät nyt yhä lisäämään alueitaan… Katsokaahan vaan, herra marski, etteivät ne vaan ulota sitä niin laajalle, että osa siitä tulee Tanskan, osa Ruotsin kruunun alle!"
"Ne ovat mahtavia miehiä!" vastasi varovainen Klaus-herra, ei muuta.
"Niin, jopa liian mahtavia, herra marski, ja jos Iivari-herra saa Kaarlo-kuninkaan tyttären puolisokseen, on hän Ruotsin kruunua sangen lähellä… Mielestäni tekisi Kristian-kuningas viisaasti, jos ajoissa katsoisi, etteivät nämä herrat kasvaisi häntä päätä korkeammalle… Muuten, kuten ymmärrätte, ei tämä ollut asianani teille, herra Klaus…"
Tätä äkkinäistä käännettä asiasta toiseen seurasi pikainen, mutta terävä ja läpitunkeva katse marskiin. Arvattavasti oli tämä sen näköinen, kuin Helmich tahtoikin hänen olevan niin tärkeän viittauksen jälkeen. Hän jatkoi siis sitä mitä rauhallisemmalla tavalla jättäen sikseen Akselinpojat tuumineen kuin vähäpätöisimmän seikan maailmassa. Hän olisi tuskin voinut paremmin kiinnittää teräväjärkisen kuulijansa huomiota esittämänsä asian tärkeyteen, joka sitäpaitsi puhui jo semmoisenaankin tarpeeksi selvää kieltä Klaus Rönnowin veroiselle valtiomiehelle.