"No, mitä hän kuuli…?"
"Että Ruotsin valtakunta jaetaan useamman kesken, että hallitsijoita tulee olemaan neljä tai useampia."
Niilo katsoi vanhukseen niin omituisesti kuin olisi luullut väärin kuulleensa tai kuin pohjaton kuilu olisi auennut hänen eteensä.
"Niin on laita, herra Niilo", jatkoi kansleri, "ja jos se toteutuu, minkä piankin saanemme nähdä, niin olemme tulleet ojasta allikkoon, kuten vanha sananlasku sanoo. Yksi näyttää kuitenkin varmalta… Kristian-kuningasta ei meidän tarvitse pelätä. Armollisen herramme ja arkkipiispamme luonteeseen ei kuulu vääryyksien anteeksi antaminen, ja senvuoksi erotti Kristianin Ruotsin kruunusta ainiaaksi se polviennotkistus, jonka arkkipiispamme sai tehdä hänen edessään Tanskan valtaneuvosten nähden… ellei…"
"Ellei…?" kysyi Niilo.
"Ellei toisaalta ilmesty niin mahtavaa vihollista, ettei muuta neuvoa ole…! Silloin, mutta vasta silloin voisi arkkipiispa, mikäli asiat minusta näyttävät, unhottaa nöyryytyksensä sen verran, että alistuisi käyttämään Tanskan kuningasta keinona tuota vaarallisempaa vihollista vastaan. Mutta kun tämä olisi voitettuna ja tieltä työnnettynä, niin luulisin, että Kristian-kuningasta odottaisi sama leikki, jota nyt on Kaarlo-kuninkaan kanssa pidetty…"
"Ruotsin valtakunta jaettaisiin monen kesken…" toisti Niilo otsa synkkänä katsellen kankeasti lattiaan.
"Niin, se on arkkipiispan tarkoitus… mutta se ei estä häntä ensin koettamasta hallita yksinään tai yhdessä Kettil-piispan kanssa. Ellei se onnistu, niin saamme nähdä, kuinka sitten käy. Onhan käsitettävää, että jos nuo mahtavat saavat kukin osansa; niin he ovat tyytyväisiä, ja sitenhän voi rauha säilyä…"
Niilo Stureen koski syvästi tämä kanslerin antama tieto. Hirveätä oli hänestä, jonka sydämmessä oli niin uskollinen rakkaus, Tuomas-piispan kaltaisen miehen istuttama rakkaus, isänmaahansa, nähdä koko ihanan nuoruutensa unelman sortuvan, vieläpä niin äkkiä, ettei ollut voinut sitä edes aavistaa eikä perehtyä siihen mahdollisuuteenkaan. Hän ei ajatellut omia itsestään ja kunnianhimostaan saamiaan voittoja, ei omia uhrauksiaan eikä noita lukuisia vastoinkäymisiä, joita hän oli ottanut kantaakseen vaan senvuoksi, ettei liian aikaisin järkyttäisi olevia oloja ja siten synnyttäisi sitä, jota tahtoi juuri karttaa korjaten pahan paljoa pahemmalla — mitään näistä hän ei nyt ajatellut, kun kerran oli maan ja kansan onni kohtalon vaakakupissa. Hänen silmissään kuvastui Ruotsi merenä, jonka aallot olivat juuri asettuneet lepoon rannoille, aurinko loistaa sen yli, ja rauhaisuuden aika näkyi koittavan sille, niin samassa kohoaa syvyydestä hirviö, joka ei ainoastaan uhkaa myllertää sen tasaista pintaa, vaan synnyttää vielä kauhistavan myrskyn, myrskyn, jonka lakattua riehumasta Engelbrektin maasta ei olisi enää merkkiäkään nähtävänä.
Kansleri seurasi tarkkaavasti joka ilmettä, jokaista pientäkin värähdystä ritarin kasvoilla. Hän näytti melkein voivan mitata niiden tunteiden syvyyden, jotka kuohuivat hänen rinnassaan. Hän tarttui Niilon käteen lausuen: