"Jos teillä on sydäntä, herra Niilo… jos Ruotsin valtakunta on teille jonkun arvoinen… niin nyt, nyt on aika ryhtyä toimeen. Nyt on aika pelastaa se valtakunta ja kansa, jonka edestä Engelbrekt eli ja kuoli!"
Niilo puristi suonenvedonomaisesti kanslerin kättä, ja hänen silmänsä salamoivat.
"Minun päiväni koittanee kohta, kansleri", sanoi hän, "ja minä tiedän paikkani taistelussa!"
Sitten hän riensi ovelle lähteäkseen pois. Mutta samassa avattiin kirjurituvan ovi kiivaasti, ja eräs kirjuri ilmestyi kohta sen huoneen ovelle, jossa Niilo ja kansleri olivat. Hän tervehti kunnioittavasti ritaria ja sanoi kiireisesti herransa puoleen kääntyen:
"Vanha hovimestari tekee loppua, herra… hän haluaisi puhutella teitä vielä ennen lähtöään."
Kansleri oli heti valmis seuraamaan miestä. "Se on Erland-ukko,
Kaarlo-kuninkaan vanha uskollinen palvelija!" sanoi hän selitykseksi
Niilolle, että tämä ymmärtäisi, miksi hän niin äkkiä läksi.
Mutta Niilo meni itse mukaan. Tätäkin ukkoa, joka oli ollut maailmassa kuin haamu menneitä ajoilta, oli hän rakastanut nuorukaisvuosistaan asti, ja nyt kun niin paljon oli tapahtunut, mikä käänsi hänet ajan mahtavista sen puoleen, jolla valta ja mahti oli kerran ollut, tuntui hänestä melkein tarpeelta nähdä vanhaa palvelijaa.
Tullessaan huoneeseen, jossa ukko oli, näkivät he hänen istuvan korkeanojaisella tuolilla, jonka kuningas oli antanut hänelle lahjaksi omista huoneistaan. Hän istui uupuneena silmät ummessa, pää viistoon kumarruksissa kuin uneen vaipuneella. Mutta huulet olivat kovasti yhteen puristuneet ikäänkuin tuskaa tukahuttaakseen.
Kansleri riensi ukon luokse tarttuen hänen käteensä. Niilo seisahtui hänen eteensä.
Äkkinäinen, tempova huokaus ja käheä, kiihkeä hengähdys ilmoittivat, ettei elämä ollut hänestä vielä sammunut. Hän avasi silmänsä ja äkkäsi Niilo Sturen.