"Herra Niilo!" kuiskasi hän hiljaa ja niin raukeasti, että se tuskin kuului.

Niilo astui lähemmäksi ja tarttui kiltin vanhuksen käteen, ja hänen mielensä virtasi niin täyteen entispäiväin muistoja, että hän oli kuin silmin näkevinään ne. Hän polvistui kuolevan eteen.

Vanhan palvelijan kasvoilta loisti silloin hymy, joka oli niin täynnä rauhaa ja onnea, kuin ihmiskasvoilla voi konsanaan nähdä.

"Jumala siunatkoon teitä, herra Niilo", änkytti hän, "minun päiväni on lopussa… Kaarlo-kuningas tervehtää teitä!" Vielä syvä hengähdys, ja niin nukahti vanhus hymy huulillaan.

Niilo Sture jäi polvistuneeseen asentoonsa, kanslerin lukiessa pari rukousta. Vielä sittenkin, kun tämä valmistui lähtemään, jäi hän paikalleen. Kansleri meni silloin hänen luokseen ja laski kätensä hänen olalleen herättääkseen häntä muistamaan taasen itseänsä ja ympäristöänsä.

"Vanhuksen kuolema taisi kovasti koskea teihin!" huomautti kansleri, kun he menivät huoneesta.

Ja niin olikin laita. Häntä oli liikuttanut syvästi vanhan, uskollisen palvelijan näkeminen, se tieto, minä hän oli ollut Kaarlo-kuninkaalle sekä tuo yksinkertainen, koruton tervehdys häneltä ja vihdoin nuo kunnioitusta herättävät sata vuotta, jotka puhuivat hänelle vanhuksen silmistä. Tämä kohtaus oli senlaatuinen, että se jätti syviä jälkiä Niiloon.

Niin vähäpätöinen kuin tämän satavuotiaan elämä olikin ollut, oli se kuitenkin pitkä lanka, joka yhdisti jo ammoin menneen maailman nykyhetkeen. Tuhannet ja taas tuhannet sellaiset langat, jotka ovat kudotut puolenakin Erland-ukon elinaikana, liittävät eri väreissä väikkyen aikakausia toisiinsa. Ihmiskunta on kuin puu, jonka kahisevasta, lehtevästä latvasta joka hetki putoilee hiljaa ja äänetönnä maahan lehtiä, sekä viheriöitä ja tuoreita että kellastuneita ja kuihtuneita, puun siltä koskaan lakkaamatta viheriöimästä. Suruja ja taisteluita, kateutta ja vihaa häilyy sen latvassa, mutta sen juurella kirjoitetaan joka varissut lehti täyteen elämän lyhyttä tarinaa monine ja syvine viisauksineen ja totuuksineen.

Se merkitys on ihmisen elämällä, vaikka harvat sen huomaavat ja sitä ymmärtävät. Vielä harvempia oli tänä aikana, jotka niitä asioita ajattelivat. Mutta Niilo Sture oli kaikessa poikkeus omasta ajastaan. Hän oli vaatimaton, hiljainen, tyyni ja malttavainen kesken intohimojen kuohujakin, hän oli uskollinen ja itsensä hillitseväinen keskellä aikakautta, jolloin yksityiset mielihalut ja kaikkea polkeva itsekkyys vallitsivat hillittömästi yhteiskunnassa. Hän kykeni ei ainoastaan selvästi tajuamaan päämääränsä kaikkein muiden melkein mielettömästi riehuessa omaa kunniaansa lisätäkseen, vaan hän osasi asettaa tämän päämääränsä niin korkealle, että se yhtyi Ruotsin valtakunnan ja Ruotsin rahvaan onneen ja menestykseen. Sellainen oli tämä mies, sellaiseksi kuvaavat häntä meidän päiviimme asti säilyneet kertomukset ja muistot.

Ja tämän miehen ajattelevalle mielelle ja samalla tuntehikkaalle sydämelle puhuivat sellaiset tapaukset kuin viheriän ritarin ja myöskin tämän vanhan uskollisen palvelijan kuolema kieltä, joka vaikutti määräävästi hänen käsitykseensä asioista ja hänen toimintatapaansa vastedes. Tämmöisenä päivänä erittäinkin, jona oli niin paljon kääntynyt oikealle tolalleen, jona niin paljon oli tullut toiseen valoon kuin ennen — täytyi tuon satavuotiaan tervehdyksen tehdä syvä vaikutus.