Ei ollut siis enää ainoastaan mahdollista, vaan täysin varmaa, että Kaarlo-kuningas oli ansiollinen kantamaan Ruotsin kruunua, ja että sen asian puolesta kannatti taistella. Hänen vakaumuksensa ei ollut kuitenkaan vieläkään täysin varma. Mutta viimeiset tapahtumat ja Niilo Rytingin kertomukset olivat kuitenkin leimuavana soihtuna karkoittaneet epätietoisuuden hämäriä aatoksia paljoa kauemmaksi, kuin ne muuten nyt olisivat, ja saattaneet hänen ajatustensa kypsyntää ja kehitystä paljoa etemmäksi.
Erotessaan hänestä pyysi Niilo Ryting hänen lähettämään illemmalla luotettavan miehen luostariin, niin hän saisi tuoda muistiinpanot, joista olivat puhuneet.
X.
Arkkipiispan sanansaattaja.
Oli kulunut jo hyvä pala iltapäivää Niilo Suren saapuessa majataloonsa. Juuri porttia lähestyessään kohtasi hän Hollingerin, joka saapui vastaiselta taholta ja näytti tulevan tavallista iloisemmaksi tavatessaan herransa.
"Nyt olen sen keksinyt!" sanoi hän hyvin varman näköisenä.
"Minkä?" kysyi Niilo.
"Hän se oli… minä tunsin hänet heti; minulla on oikeat haukansilmät."
"Kenestä puhut, hyväseni?"
"Gummesta, Hammarstadin Briita-rouvan hovimestarista, hänestä, jonka näimme menevän torin yli, kun kuningas oli lopettanut puheensa ja kansa rupesi vetäytymään torilta laivasillalle päin."