Niin oli kolme vuotta kulunut. Eräänä iltana — se oli maanantaina jälkeen sitä päivää, jona Elisabet Corelia oli saapunut Näsin kappalaistaloon — istuivat Svante Horn ja Lindbom ja puhuivat menneistä ajoista. Svante tuli itse maininneeksi Aurora Königsmarkin nimen, ja siitäpä aihetta pakinaan, jossa, kuten aina, kun oli kysymys Kaarle kuninkaasta, tätä ylistysvirrellä muistettiin.
"Olisin, totta mar, tehnyt samalla tavalla", sanoi parooni ja hymyili; "suurempaa onnettomuutta en tiedä, kuin että joku nainen saisi päähänsä pistäytyä tänne Källerydiin."
Samassa avattiin ovi ja Sköld, vanha, harmaapäinen ratsuri, astui sisään.
"Jumala varjelkoon överstiluutnanttia", sanoi hän: "muuan, joka näyttää ulkoapäin kuormaston ratsumieheltä, haluaa päästä teidän puheillenne."
"Käske hänet tänne. Mikä on miehen nimi?"
"Elisabet Corelia", vastasi vanhus kuivasti ja lyhyesti.
"E—Elisab… Mitä sanot, mies… Minä kysyn, mikä on kuormaratsurin nimi?"
"Neiti Elisabet Corelia!"
Parooni Svante loi silmänsä Lindbomiin katseella, joka ei olisi voinut olla toisellainen, jos paholainen itse olisi seisonut oven takana ja pyytänyt päästä sisälle. Svante ei ensialussa hämmästykseltään oikein käsittänyt, mitä kuuli, jonka tähden Lindbomin täytyi uudelleen mainita neidin nimi. Sitten seurasi pitkä äänettömyys, jonka parooni viimein katkaisi kysymyksellä:
"Olenko tehnyt mitään syntiä tänään, Lindbom?"