Kun hän sitten viimein levoittui, katsoi hän herraansa silmiin ja sanoi: "Sananne yksin palkitsee minua yltäkyllin ja tekee minut onnellisimmaksi maan päällä; mutta herra parooni…"
"Parooni!" huudahti Svante Horn ja laski kätensä Lindbomin olkapäälle; "sano sinä, Lindbom, en hellitä vähemmällä!"
"No niin, sinä sitten", mutisi Lindbom; "näin meidän Herramme edessä se käynee päinsä, mutta…"
"Myöskin ihmisten edessä, Lindbom; sen sanoo Svante Horn… ja minä tahdon sanoa sen julkisesti kaikkialla!"
"Ja kaikki korkeat kreivit ja herrat…?"
"Ja kaikki korkeat herrat alongeperuukeissaan ja silkkipuvuissaan ovat tehneet niin paljon kuin ei mitään Svante Hornin hyväksi! Ei, Lindbom, jos kerta olemme ystävät ja vertaiset Herramme edessä, niin olemme myös ihmisten edessä. Minä en aio rukoilla keltään mitään. Olen Källerydin herra ja arvelen että kartano jaksaa elättää sinua ja minua yhtä hyvästi kuin sinun satulasi elätti minua ja sinua Solikamskissa."
Lindbom parka sai kyyneliltään tuskin sanaa sanotuksi. Tosin oli hän joskus ajatellut että tuima parooni olisi saattanut jollakulla ystävällisellä sanalla palkita häntä hänen vaivannäöstään ja työstään, mutta tällaista palkintoa ei hän ollut voinut uneksiakaan. Hän seisoi siinä aivan masennettuna. Svante Hornin oli itse vaikea hillitä liikutustaan, joka ei hänen mielestään sopinut kuningas Kaarlen sankarille.
"Kas nyt, Lindbom, on asiamme selvänä", sanoi hän ja taputti ystävän olkapäätä.
Hyvän aikaa kesti, ennenkuin Lindbom sai selville tuon asian ja oppi käsittämään uutta asemaansa; mutta kävihän se lopulta kumminkin, ja parooni raivasi itse hiljaisuudessa pois tieltä niitä pikku mukulakivejä, jotka olisivat voineet estää Lindbomia unohtamasta, ettei hän nyt enää ollut palvelia.
Mutta kun he kahdenkeskisissä ystävällisissä keskusteluissaan muistivat entisiä vaaroja, kuningas-vainajaa ja hänen sankareitaan, niitä, jotka olivat uhranneet henkensä Puolan ja Wenäjän sotatanterilla, sekä niitä, jotka vielä elivät ja olivat paenneet vankeudesta, niin unohti Svante tykkänään, että hän oli ollut herra, ja Lindbom unohti että hän oli ollut palvelia. Ja silloin kävi sinutteleminen hyvin päinsä, vaikka Lindbom, kun hän puhui jonkun toisen kanssa, ei koskaan käyttänyt muuta nimitystä kuin "armollinen herra" tahi "herra parooni." Parooni ei kumminkaan tullut toimeen, jos ei hänellä ollut Lindbom likisyydessään. He asuivat samassa huoneessa, söivät samassa pöydässä, ratsastivat tahi kävelivät yhdessä, ja kun vieraita tuli Källerydiin, piti Lindbomin istua Svante Hornin vieressä.