"Niin olemme!" vastasi Lindbom.
"Ja nyt en minä enää tarvitse sinua palveluksessani'" lisäsi parooni.
Lindbom veti suunsa vihuun. Hän ei voinut uskoa tuollaista puhetta.
Mutta parooni rypisti kulmiansa, jyskytti pitkää miekkaansa ja huusi:
"En, kunniasanallani; sinä et enää ole palveluksessani."
"Armollinen herra!" änkytti Lindbom.
"Tule tänne likemmäksi, Lindbom!"
Lindbom katsoi kahden vaiheilla herraansa. Tämä astui hänen luokseen ja sulki hänet syliinsä.
"Tällainen on välimme oleva, Lindbom", sanoi Svante Horn, ja hän, tuima soturi, oli vähällä purskahtaa itkuun.
"Lähinnä Jumalaa tulee minun kiittää sinua hengestäni, monta kertaa… Enkö ole rehellinen mies?… Sinä olet paikannut minua ja tehnyt minut eheäksi, kun olin ryysy; olet pitänyt huolta minusta ja elättänyt minua… Ja sinäkö olisit minun palveliani? Ei, ystäväni, olet sinä oleva, ystäväni ja veljeni, niinkauan kuin Herra antaa meidän yhdessä elää."
Tätä puhetta ymmärsi Lindbom vielä vähemmän kuin edellistä. Mutta hän tiesi että hänen herransa tarkoitti, mitä hän sanoi; ja kun hän ajatteli sitä kunniaa, jota hänelle nyt tapahtui, tuli hän niin liikutetuksi ettei hän pitkään aikaan saanut sanaa sanotuksi.