Siinä yllätti häntä ja hänen joukkoaan lukematon määrä kalmukkeja. Kaarlolaiset tappelivat tapansa mukaan urhoollisuudella, josta kertomukset paremmin näkyvät kuuluvan sadun kuin todellisuuden piiriin; mutta ylivoima oli liian suuri. Nuijan isku kohtasi Svante Hornin päätä; hän kaatui maahan. Kun tappelu oli loppunut, meni hänen palveliansa kentälle etsimään herransa ruumista ja löysi sen viimein, mutta melkein tuntemattomana. Rinta oli saanut keihään iskun, vatsa oli lävistetty ja koko ruumis täynnä haavoja, jotka uljas mies oli saanut, ennenkuin nuijanlyönti hänen maahan kaasi.
Mutta eipä uskollinen palvelia ensi kertaa etsinyt herraansa tappelukentältä. Jo ennenkin oli hän luullut hänet kuolleeksi, mutta saanut hänet jälleen virkoamaan ja paranemaan. Sentähden kantoi hän ruumiin erääseen lähellä olevaan mökkiin.
Eikä hän nytkään pettynyt. Henki ei ollut lähtenyt urhosta. Ja kun paikalle noudettu lääkäri oli sitonut julmat haavat, parani parooni vähitellen palvelian hellästä hoidosta. Mutta kuusi viikkoa makasi hän vuoteen omana kovissa tuskissa kuoleman ja elämän vaiheilla. Hänen suunsa oli umpeen ajettunut, jotta hän saattoi nauttia ainoastaan vähän viiniä ja maitoa, jota palvelia olkikorren läpi sai hänelle annetuksi.
Sellainen rakkaus palvelian puolelta ansaitsi suurempaa palkintoa, kuin hänen herransa oli vallassa antaa, ja kumminkin leimusi palvelian silmä ilosta, kun herra viimeinkin saattoi laskea kätensä hänen olalleen ja sanoa: "kiitos."
Pultavan tappelun jälkeen ja sitä seuraavan vankeuden aikana Solikamsk'issa, sai palvelia vielä parempaa tilaisuutta osottamaan kuntoansa. Taitavana satulamaakarina elätti hän työllään itseänsä ja herraansa. Hän neuloi ja parooni möi. Itse opetteli Svante Horn vasujen kutomista, mutta se tuotti niin vähän, ettei hän sillä olisi voinut elää. Kummako jos asiain näin ollen isännän ja palvelian välillä syntyi ystävyys, joka kesti heidän elämänsä loppuun.
Tämä palvelian nimi oli Taneli Lindbom.
Hän oli tullut paroonin palvelukseen Puolassa v. 1703. Kolmentoista vuoden vankeuden jälkeen ja oltuansa kaikkiansa kaksikymmentä vuotta poissa synnyinmaasta, pääsivät he viimein sinne takaisin palaamaan v. 1722.
Parooni Svante oli koko ajan tullut itseensä, ollut jörö ja ärttyinen, vaikka hän kärsivällisyydellä oli kestänyt kohtaloaan. Monta sanaa ei hänen ja Lindbomin välillä vaihdettu koko tällä ajalla.
Kun he saapuivat kotiin Källerydiin, kutsui paroonl ensi iltana
Lindbomin luokseen ja sanoi:
"Nyt olemme kotona!"