"Emme näe enää toisiamme tässä elämässä, poikani", sanoi hän; "mutta jos sinä vaellat rehellisesti, Jumala mielessäsi, niin tapaamme toisemme kerran tuolla ylhäällä… Hyvästi, poikani, Jumala olkoon kanssasi!"
Ja hän jatkoi kulkuansa, ikäänkuin olisi hän tahtonut kiiruhtaa pois eronhetken vaikeudesta.
Silmäys, kädenlyönti, ja sitten erosivat Märtta ja Sven. Mutta kukkulalla viidakon takana tuli nyt näkyviin kaksi henkilöä, jotka mustana varjona kuvautuivat valoisaa takalikkoa vastaan.
Ne olivat rouva Sidoaia ja hänen ystävänsä Elisabet Cornelia.
2.
Vihollinen tulee!
Källerydin herraskartanolla astuskeli parooni Svante Horn, aavistamatta mitään vaaraa, kaikkein vähinnä siltä taholta, josta se todella oli tuleva.
Hän oli vanha kaarlolainen oikeaa laatua, tyly ja tuima käytökseltään. Tavallisesti kulki hän puettuna vanhaan, siniseen nuttuun, jossa vielä kiilsivät samat messinkinapit, mitkä olivat olleet mukana hänen retkillänsä rakastetun kuninkaan kanssa. Tämän nimeä ei hän koskaan kuullut mainittavan oikomatta vahvaa ruumistaan ja kohottamatta päätään, ikäänkuin olisi kuningas itse seisonut hänen edessänsä ja huutanut: "huomio!"
Hän oli nyt noin viidenkymmenen vanha ja palveli kapteenina Jönköpingin rykmentissä. Mutta hän oli alkanut ratsumiehenä Smoolannin ratsuväessä. Vuodesta 1702 Pultavan onnettomaan tappeluun saakka oli hän ollut mukana, ja hänen ruumiinsa oli ihan täynnä arpia, jotka osottivat, ettei hän ollut säästänyt itseään taistelussa.
Frauenstadtin tappelussa sai hän päänsä niin pahasti haavoitetuksi, että siitä täytyi irroittaa koko neljätoista luusirua; mutta hän parani kumminkin ja hoiti palvelustaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Miekka teki jälkiä kuin ennenkin. Seuraavana vuonna joutui hän vielä pahempaan pulaan Schlaufan luona Litvassa.