"Hän on tekevä sinut onnelliseksi!"
"Hänkö?" kysyi Märtta ja hymyili nuoren miehen innostukselle. "Eikö mitä, Sven! Hän, tuima soturi, mitä välittäisi hän tyttöparan onnesta?"
"Mutta mene hänen luokseen!"
"Hänen luokseen!… Oletko ihan mieletön, Sven? Mennä hänen luokseen… Ei, minun hameeni ei ole vihastuttava kummallista ukkoa. Sitä paitse voi olla muitakin Svante Horn nimisiä."
Sven pysyi vaatimuksessaan, mutta mitään sillä voittamatta. Märtta ei saanut päähänsä, että hän siltä taholta saavuttaisi onnea, olletikin kun kaikkialla tiedettiin, ettei vanha kaarlolainen Svante Horn kärsinyt edes nähdä naista Källerydin tilalla.
Mutta aurinko laskeusi jo, ja nuorten täytyi erota.
Silloin tuli hiljaan kulkien kummun alapuolella olevaa tietä vanha kappalainen. Hänen silmistään loisti lempeä; hänen harmaat hapsensa liehuivat sinne tänne iltatuulen käsissä. Hän katseli ylös kukkulalle, missä nuoret seisoivat, ja nyykähytti ystävällisesti päätään heille.
Kun he näkivät hänen, kiiruhtivat he hänen luokseen, ja hän avasi sylinsä ja sulki heidät molemmat siihen.
"Älä itke, lapsi", sanoi hän, kun huomasi että Märtan silmät olivat märät kyynelistä; "minä näen pitemmälle kuin sinä; sinä olet vielä tuleva onnelliseksi, vaikka lähdetkin köyhänä vanhan kappalaisen kodista. Mutta mitä minulla on, sen annan minä sinulle. Minä siunaan sinua, teitä molempia. Jumala olkoon teidän kanssanne!"
Ja hyvä ukko oli itse liikutettu, mutta hänen liikutuksensa sulausi hymyyn, niin rauhalliseen ja lempeään kuin illan aurinko, joka loisteellaan ympäröi häntä ja nuoria. Hymy lepäsi vielä hänen huulillaan, kun hän kääntyi Sveniin, joka oli hänen poikansa edellisestä avioliitosta.