"Entäs sormus, Märtta!" sanoi hän äkkiä; "vanha rautasormus; sinähän kokonaan olet sen unhottanut."
"En, sitä en ole unhottanut", vastasi Märtta; "mutta, onni, jonka se on antava, tulee myöhään."
"Mutta tulee kumminkin", lohdutti Sven. "Kärsivällisyyttä vaan, impeni, se tulee kumminkin, jollei ennen, niin silloin kun minä parin vuoden kuluttua palaan! Meillä tosin ei nyt ole sotaa, jossa rehellinen nuorukainen, sydän oikealla paikallaan, pian voisi saavuttaa onneansa; mutta minun uskoni on, että kuitenkin voi tulla onnelliseksi vanhassa kotimaassa; ja kun olen saanut maatilkan, joka antaa minulle, mitä tarvitsen, niin palaan minä tänne ja tuon täältä — kyllä tiedän kenen. Sano, Märtta…"
Tyttö punastui ja loi silmänsä maahan.
"Mutta", jatkoi Sven, "voisit kumminkin kerran näyttää minulle tuon sormuksen, josta niin paljon olet puhunut ja joka on tuottava sinulle onnea."
"Onnea?… Sitä en ole sanonut; mutta isäni viimeinen sana tahtoo, että aina tallennan sormuksen luonani."
Sven uudisti pyyntönsä, jonka Märtta näkyi hyvin vastahakoisesti tahtovan täyttää. Kumminkin suostui hän viimein ja veti esiin povestaan pienen, mustan nauhan, johon sormus oli kiinnitetty.
Se eli hyvin mitättömän näköinen rauta-kapine, pieni, tasainen levy yhdellä puolella. Sven tarttui siihen varovasti, ikäänkuin olisi hän jotakin pyhää kosketellut. Hän käänteli ja tarkasteli sitä sisältä ja ulkoa.
"Märtta!" huudahti hän viimein ja puristi tytön kättä; "siinä seisoo
Svante Hornin nimi sormuksessa!"
"Svante Hornin… No niin, mitäpä siitä?"