"Niin, niin, oma Sidoniani! Herra jakelee lahjojansa; sen hän tekee."
"Ja mekin tahdomme jakaa hyvyyksistämme; eikö niin, Elisabet? Suloiselta tuntuu, kun voi tehdä hyvää! Ja sentähden olen ajatellut että koska sinä kaikissa tapauksissa olet ainoa jälellä oleva suvustasi, niin tekisit itsellesi suuren ilon…"
Emerentia tuli samassa juosten. Hän tahtoi kätkeytyä koivupensaan taakse, kun näki äitinsä ja täti Elisabetin, mutta edellisen viittauksesta täytyi hänen astua esiin. Hän oli punatukkainen, kierosilmäinen tyttö, jonka käytökset osottivat, että hän oli saanut vallattomuudessa kasvaa. Huulillaan oli hänellä merkkejä siitä että hän oli tutkinut Jumalan lahjoja, eikä Jumalan sanaa. Elisabet Corelia sulki hänet syliinsä, ja puristi häntä rintaansa vastaan, samalla painaen suudelman hänen pisamaiselle otsalleen. Tämän nähdessään hymyili rouva Sidonia mielihyvästä. Mutta Emerentia, joka näkyi saaneen kyllikseen tuollaisista rakkauden osotteista, käytti tilaisuutta juostakseen tiehensä niin pian kuin pääsi.
"Anna Emerentialle Källeryd", kuiskasi rouva Sidonia, ja kyyneleet kiiluivat hänen äidillisissä silmissään, kun hän nyt jatkoi keskeytettyä keskustelua.
Elisabet Corelia hypähti hämmästyksestä, kun kuuli, minkä odottamattoman suuren alttiuden ystävänsä häneltä vaati. Mutta hän älysi myös paikalla ettei hänellä ollut muuta neuvona, jos hän tahtoi voittaa rouva Sidonian puolellensa. Ja sitä paitse oli hän jo mennyt niin pitkälle, ettei hänen enää käynyt palaaminen takaisin eikä vastaaminen kiellolla. Sentähden lausui hän:
"Källeryd… sinä tarkoitat että minä testamenttaisin kartanon
Emerentialle?"
Rouva Sidonia nyykähytti päätään, ja Elisabet teki samoin, ja niin oli se asia päätetty. He jatkoivat sitten kulkuaan maantietä, joka vei Källerydiin. Mutta erään riippakoivun suojassa ei aivan kaukana kappalaispuustellista seisoi kukkulan harjulla, johon näkyi Källerydin kirkko ja Källerydin suuren säterikartanon huoneiden katot, Märtta nojautuneena nuoreen mieheen, joka piti hänen kättään kädessään.
"Ole huoleti, tyttö", kuiskasi nuorukainen; "sinä tosin olet samassa tilassa kuin tytärpuoli sadussa, ja tosin kaipaat sinä sekä isää että äitiä, mutta pahuudella on oleva aikansa. Minäkin olen poikapuoli ja tiedän että emintimän antama leipä on kovaa, mutta minä toivon kumminkin. Minulla on isäni siunaus mukanani!…
"Sinulle käy kaikki hyvin, Sven!" sanoi Märtta, ja kyyneleet virtasivat hänen poskilleen.
He seisoivat vähän aikaa ääneti. Sitten loi Sven tyttöön silmäyksen, jolla koetti herättää uskallusta ja toivoa.