"Hän kyllä tarvitsee saada rauhaa Märtan alituisilta valituksilta; hänellä on yltäkyllin omista lapsistaan, niin ainakin minusta näyttää. No, sisar Elisabeth, jatkakaamme!"
Näin puhuen lähti hän Elisabet Corelian kanssa ulos pihalle, vaikka siellä ei ollut paljon katsottavaa. Tämä kumminkaan ei ollut hänellä päätarkoituksena; rouva Sidonian sydämellä oli yhtä ja toista, joka ei ollut salakuulioita varten. Kun hän viimein ilmaisi sen, teki hän sen niin varovaisesti, kuin olisi hän pelännyt itse tuulta. Sisar Elisabetin oli vaikea kuulla hänen sanojaan.
Sisar Elisabet oli pitkä, laiha, harmaasilmäinen ja liinatukkainen nainen. Hän kulki jäykkänä ja suorana, kuin olisi hän ollut "jalosukuinen neiti." Se oli hänen oikeutensa, arveli hän, sillä — olihan onni sokea. Paljasta onneahan — eikä mitään muuta, tuli hänen heimolaisensa, Durellin suvun, kiittää siitä, että se oli kohounut mahtiin ja kunniaan. Elisabet Corelia oli lähetetty oikaisemaan ja korvaamaan, mitä onni sokeudessaan oli rikkonut; hän tunsi sen itsessään, ja hän oli tehtävänsä suorittava. Sentähden oli hän tullut lapsuutensa ystävän, Näsin rouvan Sidonian luo neuvottelemaan keinoista, jotka olivat soveliaimmat käyttää. Eihän ihminen itse ollut ikänsä määrääjä, eikä Elisabet Corelian kuoleman jälkeen kukaan enää ajattelisi sitä vääryyttä, jota Corelin suku oli saanut kärsiä, kun sen oli täytynyt elää kurjuudessa ja huomaamattomuudessa, Durellin suvun yhä vaan kohotessa loistossa ja mahtavuudessa.
Mutta nyt oli tämä suku sammunut. Maunu Durell ynnä hänen puolisonsa ja heidän vävynsä, parooni Krister Horn rouvansa kanssa lepäsivät jo kullatuissa vaskiarkuissaan sukuhaudassansa Källerydin kirkossa. Maunu Durellin veljet ja heidän lapsensa olivat niinikään kuolleet ja odottivat ylösnousemistaan kalliissa arkuissaan Ludgosin kirkossa Södermaalannissa. Margareta Priita oli ainoa, joka vielä eli — häpeällä, oli Elisabet Corelian tapana sanoa, ja sillä viittasi hän erääseen tapaukseen Priitan elämässä, jonka Elisabet tiesi kertoa asianmukaisella värityksellä, vaikkakin Priitan tyttäret ja heidän miehensä, muka, koettivat puoltaa häntä ja pitää huolenaan, ettei tämä juttu pääsisi leviämään.
Monta herran vuotta oli Elisabet miettinyt tämän maailman turhuutta ja onnen sokeutta, kunnes hän viimeinkin oli päättänyt tehdä ankaran ryntäyksen niitä vastaan, ja siitä syystä oli hän nyt matkustanut Källerydiin, jonka nykyinen omistaja parooni Svante Horn, vanha kaarlolainen, oli Maunu Durellin tyttären poika. Källerydissä oli Elisabetilla nuoruuden ystävä Näsin tilalla, ja tälle ystävälleen tahtoi hän uskoa sydämensä huolen, sekä turvautua hänen terävään älyynsä, Elisabetilla kun oli mielessä uhkarohkea tuuma, joka, jos se onnistuisi, saisi Svante Hornin käsistä koko Källerydin säterikartanon.
Tästä asiasta olivat rouva Sidonia ja sisar Elisabet pitäneet neuvoa aina viimeksimainitun tulosta, tästä olivat he nähneet unta öisin ja keskustelleet päivin, ja tästä he nytkin puhuivat, kun kulkivat ympäri ja katselivat "sisar Sidonian pientä pesää", joka kävi vielä pienemmäksi ja vähäpätöisemmäksi, kuta korkeammalle Källeryd ja rikkaus kangasti heidän mielessään. Tämä kangastus edessänsä, kuiskasi rouva Sidonia sisar Elisabetin korvaan:
"Sinä kyllä teet jotakin Emerentian hyväksi!"
"Jumala siunatkoon sinua, Sidonia kulta; tiettyhän se, etten minä sinun herttaista Emerentiaasi unohda! Missä on se rakas jumalanlapsi?"
Jumalanlapsi istui ja ajoi hottiinsa, mitä parasta oli rouva Sidonian ruokakammiossa, se on: mitä täti Elisabet oli tuonut mukanansa lahjaksi Jönköpingistä. Mutta äiti vastasi:
"Rakas lapseni istuu ja lukee Jumalan sanaa! Jos ei minulla olisi
Emerentiaani, niin en tiedä, miten jaksaisin elää."