Lindbom kiiruhti noudattamaan paroonin käskyä. Hän viipyi kauan poissa, ja sillä välin kävi Svante yhä levottomammaksi. Jo päätti hän itse mennä sairasta katsomaan, kun Lindbom viimeinkin tuli takaisin.
"No Lindbom", huusi hän tälle, "miten on? Mitä sanoo hän?"
Pudistaen päätään ja huolestuneen näköisenä katseli Lindbom paroonia.
"Kummallista", sanoi hän. "Muistatko, että joku olisi sinulle tehnyt jonkun palveluksen, jota et paikalla voinut palkita ja jonka palkitsemisen sentähden jätit tulevaisuuteen?"
"Tuo ihminen, näemmä, voi vääntää järkevältäkin mieheltä pään pyörälle", sanoi parooni; "aikooko hän kuolla? Sehän nyt kysymys."
"Sillä ei liene niin kiirettä, arvaan; mutta hänellä on Svante Hornilta muisto, joka kyllä oikeuttaa häntä pääsemään Svante Hornin puheille."
Nyt joutui Svante aivan haltioihinsa, ja ison aikaa viipyi, ennenkuin Lindbom pääsi kertomaan, mikä muisto neiti Elisabetilla oli: "pieni rautasormus, johon Svante Hornin nimi oli piirretty selvillä kirjaimilla."
Kertomus sormuksesta teki parooniin silmäänpistävän vaikutuksen. Hän seisoi kauan ja katsoa tuijotti Lindbomiin, ikäänkuin olisi tämä puhunut arvoituksia, ei sentähden, että hänen olisi tarvinnut etsiä muististaan tuon sormuksen historiaa, vaan sentähden että sormus oli neiti Elisabet Corelian hoteessa.
"Minun sormukseni omistaja on — neiti", huudahti hän vihdoin, — "ratsuriksi puettu neiti, joka tulee tänne kuolemaan."
Sitten meni hän akkunan luo ja vaipui ajatuksiin, jotka varmaan olivat kiintyneet tuohon pieneen sormukseen. Hän seisoi kädet selän takana ja pää kumarassa. Ja kuta selvemmin kaukainen muisto astui esiin hänen mieleensä, sitä ankarammin taisteli hänen rinnassaan velvollisuus, jonka täyttämistä tämä muisto vaati, ja hänen inhoon saakka kohonnut vastenmielisyys naisia kohtaan.