Voimakkaalla liikenteellä kääntyi hän viimein ja sanoi:
"Ei, ei ole kukaan vielä sanonut, eikä tule kukaan koskaan sanomaan että Svante Horn on syönyt sanansa. Minä menen nyt tuon ihmisen luo."
3.
Sormuksen voima.
Mutta päätös ja tahto ovat yhtä, niiden toimeenpano toista. Siinä kysyttiin harmaan sotilaan puolelta mitä suurinta ponnistusta hänen koettaessaan voittaa sitä vastoinmielisyyttä, joka hänen nuoruudestaan asti oli hänessä vallinnut kaunista sukupuolta kohtaan ja joka sittemmin sodan aikana yhä oli kiihtynyt — kentiesi siitä korkeasta esimerkistä, jonka hänelle hänen jumaloitu kuninkaansa tähän nähden oli antanut. Mutta löytyipä kummallisessa miehessä myös toisiakin ominaisuuksia, jotka pitivät tasapainossa, ja, kuten nyt, johonkin määrin korvasivat niitä puutteita, jotka olivat tuloksia hänen luonteensa vastamainitusta pääpiirteistä; ominaisuuksia semmoisia kuin vilpitön jumalanpelko, annetun lupauksen pyhänä-pitäminen, itsensä alttiiksiantaminen kuninkaan ja isänmaan hyväksi, sanalla sanoen: hänessä tavattiin kaikkia noita vakavuuden, kunnian, käytöksen-rehellisyyden ja luonteen lujuuden ominaisuuksia, joista ruotsalainen sotilas saattoi kerskata aina Kustaa Aadolfin ja Akseli Oxenstjernan ajoilta saakka.
Sentähden oli hänen kulkunsa niin vitkallinen, kun hän astui alas rappusia ja pihan poikki, mutta myös samalla niin vakava ja varma. Kulku oli vastenmielinen, sen näki, mutta hän ei olisi vetäynyt takaisin, jos jotakin vielä pahempaa olisi häntä odottanut.
Kun hän viimein ehti ovelle, hengitti hän syvään, rohkaisi mieltänsä, tarttui avaimeen ja astui huoneeseen.
Siellä makasi neiti Elisabet Corelia tuiman näköisenä, vaikka hänen harmaat silmänsä olivat hiukan raukeat.
"Neiti Elisabet Corelia?" kysyi Svante Horn.
Elisabet teki päällään myöntävän liikenteen.